No nyt jäi levy junnaamaan paikoilleen ja on pakko vielä kirjoittaa tuohon aiempaan postaukseen jatkoa tai siis jatkaa ajatuksenjuoksua mikä alkoi, kun luin noita kommentteja (kiitos:)).
Oli helmikuu 2006 ja menimme katsomaan pieneen hoitokotiin meidän vanhaa mummoa. Sekin itseasiassa on hurjan hienoa, että pienessä kylässä on pieni (15 paikkainen) hoitokoti, jossa on ihan pitkäaikaisasukkaita, mutta myös mahdollisuus lyhempiin hoitopätkiin ja kuten meidän mummolla intervallijaksoihin (kotona 2 viikkoa+hoitokodissa 2 viikkoa). Pienen hoitokodin asukkaat on lähikylien asukkaita, jolloin tuttuja saman ikäluokan ihmisiä on siellä samassa hoitokodissa ja yhdessä voivat muistella kylien elämää ja ihmisten touhuja vuosikymmenten varrelta.
No siis tarinaan: Cee oli silloin parin kuukauden ikäinen. Pieni ja punainen tissivauva, jonka itkukin oli vielä sitä vauvaitkua. Olimme mummon huoneessa kaikki neljä sukupolvea (mummo, äitini, minä ja Cee). Vanha mummo piti Ceetä sylissä. Sitten Ceelle tuli nälkä ja siitä ilmoittaakseen tietysti vänisi ja itki vähän. Oli lähes taianomainen hetki, kun tuntui, että koko hoitokoti pysähtyi hetkeksi. Levottomimmatkin vanhukset hiljenivät kuuntelemaan ja alkoi kuulua toteamuksia: "Täällä on jossain vauva!" No, minä syötin vauvan ja menimme sitten oleskeluhuoneeseen. Hetkessä huonojalkaisimmatkin mummot ja papat kertyivät siihen ympärille ihmettelemään vauvaa. Hauraat, vapisevat kädet silittivät Ceen poskea, kättä ja jalkaa. Cee katseli hiljaisena ympärilleen. Minä katselin sitä tilannetta kuin ulkopuolisena. Jotenkin sykähdyttävää oli se, miten pienessä hetkessä vanhukset valpastuivat ihan silmin nähden. Jokaisella oli halu tulla vauvan lähelle ja vain koskettaa vauvaa vähän. "Saako siihen koskea?" "Onko sillä vielä nimeä?" "Voi miten pieni..." "Onkohan sillä vielä nälkä?" "Se katsoi minua ja hymyili!" Jotenkin jokaisen vanhuksen olemuksesta näki, että nyt ollaan jännän äärellä. Ja se, että vauvan itku sai maailman pysähtymään pieneksi hetkeksi. (vetää mietteliääksi) Kun sitähän sanotaan, että vauvan katseessa on koko maailman viisaus. Vanhukset ovat viisaita elämänkokemuksensa puolesta, niin voiko siinä pienessä hetkessä kahden viisaan ymmärrys kohdata? Se ymmärrys mikä meiltä väli-ikäisiltä on hetkellisesti kadonnut.
No, se siis oli yksi irrallinen tilanne ja hetki. Mutta voisiko tosiaan pienten lasten läsnäolo rauhoittaa ja lohduttaakin vanhuksia? Tuleehan siinä väistämättä tietoiseksi elämän jatkumisesta. Kun joskus olemme olleet ihan mummolassa ja vaikka dementia on vienyt mummolta muistia, niin joku pieni asia saattaa yhtäkkiä nykäistä vanhuksen ihan tähän päivään. "Eihän se poika tipahda siitä tuolilta?" "Haluaisko se jätskiä?"
Välillä mummo on ollut huonommassa kunnossa ja sairaalassa vuodeosastolla. Olemme käyneet siellä vieraillulla koko porukka. Vieläkin Bee muistaa lähes sanasta sanaan yhden papan kertomuksen amputoidusta jalastaan. Eikä se ollut mikään kauhukertomus, vaan asiallisesti selitetty tapahtumasarja, joka johti siihen, että jalkaa ei enää saatu kuntoon. Ei raflaavia yksityiskohtia, eikä liian tarkkaa selontekoa joka suonenpätkästä. Kertomusta jalasta ja jalattomana elämisestä. Tarinaa elävästä, oikeasta elämästä. Ja uskallan sanoa, ettei varmaan mikään minun kertomani tarina ole jäänyt pojan päähän sanasta sanaan muistiin, saatika teeveessä nähty ohjelma.
Kyllä siinä olisi niin monta hyvää puolta, että sukupolvet voisivat vieläkin kasvaa limittäin toistensa seurassa, toisiltaan oppien.
No, mutta nyt en saa loppuja ajatuksia kasattua vielä ymmärrettävään muotoon, joten palaan mahdollisesti aiheeseen tuonnempana. (Hih, niinkuin näillä nyt ihmeempää merkitystä edes olisi, kuhan fundeeraan;))
Vaan nyt vielä perjantain viimeiset työtunnit ja sitten viikonlopun viettoon. Vieraita on ja yhdet syntymäpäivät olisi huomenissa, mökkitunnelmissa! Katellaanpa mihin sitä taas nokka näyttää ja jalat kerkiää!
S.A.
31.7.09
30.7.09
Pöllittyjä omenoita ja muita tarinoita.
Joku ihanahan se sitten lähetti sen Nukkumatin minun sängynlaidalle viime yöksi istuskelemaan. Sorry vaan, jos joku muu on nyt valvonut viime yön, mutta mie en! Join varmaan 2 litraa vettä illalla, enkä edes herännyt yöllä vessaan, eli olisikohan se eilinen tahmeus ollut ainakin osittain nestehukkaa? En käynyt saunassa, vaan pelkästään viileässä suihkussa ja se iskias ei ainakaan nyt tunnu niin ärhäkältä (että kiits vinkistä vilukissi=)). Elämä voittaa, hope so.
Illalla kävin Hehkulandiassa ja luin sieltä ihanan jutun mieliteosta laulaa mummoille. Jäin sitten sitä ajatusta pyörittelemään päässäni, tai siis ylipäätään ikääntyviä ihmisiä ja kohtaamisia heidän kanssaan. Ihan kesän alussa töihin pyörähti yksi mummo työasioissa ja sitten, kun ei kiirusta ollut, niin juteltiin niitä näitä kirveenpäitä lähes kaksi tuntia. Juhannuksen alla samainen mummo pyörähti töihin ja tuli halaamaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ukko kysyi jälkeen päin, kuka hän oli ja enpä minä siihen oikein osannut vastata muuta kuin, että yksi mummo, jonka lapset asuvat kaukana Susikairasta ja hän asuu toisessa kerroksessa tuossa viereisessä kerrostalossa ja että ne asunnot on tosi omituisia, kun keittiöstä pääsee suoraan saunaan. Ukko pyöritteli tapansa mukaan silmiä päässään ja hymyili vähän vinosti.
Pienenä koululaisena kuljin koulumatkat jalkaisin. Tutustuin jossain välissä vanhaan sotaveteraaniin. Hän tuli minua usein vastaan lähelle koulua ja sitten me kuljettiin yhtä matkaa sotavammasairaalan kulmille ja minä jatkoin siitä vielä eteenpäin, kotiin. Sillä Papalla oli usein kaksi omenaa matkassa ja niin me istuskeltiin rupattelemassa maailmanmenosta, minä katukivetyksellä istuen ja pappa pyörätuolissa ja söimme kirpeät omenat välipalana. Niin, että jos joskus vuonna -84-85 on erään sotavammasairaalan omenankulutuksessa ollut piikki, niin syyllinen istuu täällä:) Jotenkin liikuttaa vieläkin ajatus siitä, että se pappa "pölli" omenat ja rullaili kilometrin vastaan tuntematonta koululaista, jonka juttujen taso ei varmaan silloinkaan ollut kovin kummoinen. Niinä päivinä, kun sitä pappaa ei näkynyt, matka tuntui moninverroin pidemmältä ja tylsemmältä.
Tietysti siitä papasta äidillekin kerroin, joka -yllätys-yllätys- kauhistui aika tavalla. Ottaa nyt omenaa vieraalta vanhalta mieheltä! (Tänä päivänä ymmärrän hyvin äitini kauhistumisen!)
Vaikka sota-ajat tuntuvat itselle olevan hirvittävän kaukaisia, niin eihän niistä kuitenkaan ole pitkää aikaa. Vasta juteltiin yhden miehen kanssa, joka oli ollut evakossa jossain pohjanmaalla. Vuosia, siis tarkalleen 40 vuotta myöhemmin, tämä mies oli lähtenyt katselemaan niitä samoja seutuja ja löytänyt jopa sen silloin aikoinaan 18-vuotiaan tytön, joka oli hoitanut sekä talon omia lapsia, että näitä evakkolapsia. Tyttö, siis nyttemmin nainen, oli vain vilkaissut tätä silloin tapaamishetkellä 43-vuotiasta miestä ja todennut, että: "Kuhan ei vain olis ite Pentti!" (Miettikääpä miten syvän vaikutuksen se 3-vuotias on tehnyt siihen lapsenvahtiin, jos vielä neljänkymmenen vuoden päästä tunnistaa noin vain!)
Kotiterassilla istuskellessa mietin usein, kun Ukon mummo ja pappa aikoinaan palasivat poltetun talonsa raunioille kahden alle 3-vuotiaan lapsen kanssa ja asuivat siinä meidän terassin kohdalla maakuopassa talven yli, kun samalla rakensivat uutta taloa (sitä missä me nyt asumme). Ja ne samat neliöt, jotka välillä tuntuvat ahtaalta meille, riittivät 6 oman ja yhden ottolapsen ja vanhempien käyttöön. Miten liikuttavaa on kuunnella niitä muistoja, kun kapalla pottuja vaihdettiin naapurin Saaralta päälärillinen maitoa.
Minkähänlaisia muistoja omille lapsille jää heidän lapsuudestaan? Toivon mukaan sellaisia, joissa läheisistä välittäminen ja vaikka sitten "vain" omena olisi semmoinen suuri juttu.
Mutta nyt takaisin tähän päivään, tähän aikaan! Mukavaa torstaita kaikille:)
S.A.
Illalla kävin Hehkulandiassa ja luin sieltä ihanan jutun mieliteosta laulaa mummoille. Jäin sitten sitä ajatusta pyörittelemään päässäni, tai siis ylipäätään ikääntyviä ihmisiä ja kohtaamisia heidän kanssaan. Ihan kesän alussa töihin pyörähti yksi mummo työasioissa ja sitten, kun ei kiirusta ollut, niin juteltiin niitä näitä kirveenpäitä lähes kaksi tuntia. Juhannuksen alla samainen mummo pyörähti töihin ja tuli halaamaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ukko kysyi jälkeen päin, kuka hän oli ja enpä minä siihen oikein osannut vastata muuta kuin, että yksi mummo, jonka lapset asuvat kaukana Susikairasta ja hän asuu toisessa kerroksessa tuossa viereisessä kerrostalossa ja että ne asunnot on tosi omituisia, kun keittiöstä pääsee suoraan saunaan. Ukko pyöritteli tapansa mukaan silmiä päässään ja hymyili vähän vinosti.
Pienenä koululaisena kuljin koulumatkat jalkaisin. Tutustuin jossain välissä vanhaan sotaveteraaniin. Hän tuli minua usein vastaan lähelle koulua ja sitten me kuljettiin yhtä matkaa sotavammasairaalan kulmille ja minä jatkoin siitä vielä eteenpäin, kotiin. Sillä Papalla oli usein kaksi omenaa matkassa ja niin me istuskeltiin rupattelemassa maailmanmenosta, minä katukivetyksellä istuen ja pappa pyörätuolissa ja söimme kirpeät omenat välipalana. Niin, että jos joskus vuonna -84-85 on erään sotavammasairaalan omenankulutuksessa ollut piikki, niin syyllinen istuu täällä:) Jotenkin liikuttaa vieläkin ajatus siitä, että se pappa "pölli" omenat ja rullaili kilometrin vastaan tuntematonta koululaista, jonka juttujen taso ei varmaan silloinkaan ollut kovin kummoinen. Niinä päivinä, kun sitä pappaa ei näkynyt, matka tuntui moninverroin pidemmältä ja tylsemmältä.
Tietysti siitä papasta äidillekin kerroin, joka -yllätys-yllätys- kauhistui aika tavalla. Ottaa nyt omenaa vieraalta vanhalta mieheltä! (Tänä päivänä ymmärrän hyvin äitini kauhistumisen!)
Vaikka sota-ajat tuntuvat itselle olevan hirvittävän kaukaisia, niin eihän niistä kuitenkaan ole pitkää aikaa. Vasta juteltiin yhden miehen kanssa, joka oli ollut evakossa jossain pohjanmaalla. Vuosia, siis tarkalleen 40 vuotta myöhemmin, tämä mies oli lähtenyt katselemaan niitä samoja seutuja ja löytänyt jopa sen silloin aikoinaan 18-vuotiaan tytön, joka oli hoitanut sekä talon omia lapsia, että näitä evakkolapsia. Tyttö, siis nyttemmin nainen, oli vain vilkaissut tätä silloin tapaamishetkellä 43-vuotiasta miestä ja todennut, että: "Kuhan ei vain olis ite Pentti!" (Miettikääpä miten syvän vaikutuksen se 3-vuotias on tehnyt siihen lapsenvahtiin, jos vielä neljänkymmenen vuoden päästä tunnistaa noin vain!)
Kotiterassilla istuskellessa mietin usein, kun Ukon mummo ja pappa aikoinaan palasivat poltetun talonsa raunioille kahden alle 3-vuotiaan lapsen kanssa ja asuivat siinä meidän terassin kohdalla maakuopassa talven yli, kun samalla rakensivat uutta taloa (sitä missä me nyt asumme). Ja ne samat neliöt, jotka välillä tuntuvat ahtaalta meille, riittivät 6 oman ja yhden ottolapsen ja vanhempien käyttöön. Miten liikuttavaa on kuunnella niitä muistoja, kun kapalla pottuja vaihdettiin naapurin Saaralta päälärillinen maitoa.
Minkähänlaisia muistoja omille lapsille jää heidän lapsuudestaan? Toivon mukaan sellaisia, joissa läheisistä välittäminen ja vaikka sitten "vain" omena olisi semmoinen suuri juttu.
Mutta nyt takaisin tähän päivään, tähän aikaan! Mukavaa torstaita kaikille:)
S.A.
29.7.09
Plop.
Voiko aivosolut vaan hävitä päästä? Ihan jälkiä jättämättä? Esimerkiksi valua korvasta ulos vaan, että plop.plop.plop. Kaikki, siis aivan kaikki asiat ovat vaatineet sietokyvyn rajoilla kulkevaa ymmärrystä tänään. Niin kuin nyt esimerkiksi mustekynän käyttö ja muu sellainen hankalampi homma. Piti tehdä yksi simppeli exceltaulukko ja ihan kokonaista tunnin nyhräsin sen kanssa ja kun katsoin lopputulosta en tajunnut yhtään, että miten helvetissä olin saanut siitä niin sekavan. Asian ydinhän siitä ei selvinnyt ollenkaan tai ehkä joku ydinfyysikko olisi saattanut päästä jyvälle, mutta kun käyttötarkoitus oli ihan arkipäiväinen, niin onhan se fiksua, että siitä ei saa itsekään mitään tolkkua.
Onkohan käyttöohjeiden laatijoilla tämmöisiä hävinneiden aivosolujen päiviä?
Että silirimpsistä vaan. Jos seuraava kirjoitus alkaa jollain sössötyksellä, niin arvaattekin varmaan, että loputkin on plop.plop.plop. hävinneet.
S.A.
28.7.09
Nopeasti kohokohtia.
Ai samperi. Iskias juilii ihan pärkkeleesti. Niin miten sitä sitten yrittäisi tämän rantapallolisävarusteen kanssa pyöristää selkää? Olisikohan jollain hierojalla semmoinen hierontapöytä, jossa olisi kaksi reikää? Toinen naamalle ja toinen mahalle.
Tein rahkapiirakkaa ja unohdin sen sitten uuniin. Tulipa musta. Vaan mitäpä ei saa tuunattua syömäkuntoon litralla tuoreita mansikoita ja purkilla kermaa? Syötiin se. Pojatkin kehui (kun eivät nähneet sitä mustaa pintaa sen kerman alta).
Viiden kilon mansikkalaatikosta saatiin pakkaseen asti semmoinen kilon verran. Laaduntarkkailua täytyy harjoittaa:) Jos tästä tulee närästystä, niin sanonpa vaan sen, että oli kyllä sen arvoista! Kestän sen kuin mies.
Kosteus% sisätiloissa on 54. Jokseenkin nahkea olo.
Sitten vielä kaikella hellyydellä tämän päiväinen työpuhelu:
"Tää ei toimi, ei mee nettiin!"
"No mitä siinä nyt lukee?"
"Ootas minä katson... tässä lukee, että: g-o-o-g-l-e."
"..."
S.A.
Tein rahkapiirakkaa ja unohdin sen sitten uuniin. Tulipa musta. Vaan mitäpä ei saa tuunattua syömäkuntoon litralla tuoreita mansikoita ja purkilla kermaa? Syötiin se. Pojatkin kehui (kun eivät nähneet sitä mustaa pintaa sen kerman alta).
Viiden kilon mansikkalaatikosta saatiin pakkaseen asti semmoinen kilon verran. Laaduntarkkailua täytyy harjoittaa:) Jos tästä tulee närästystä, niin sanonpa vaan sen, että oli kyllä sen arvoista! Kestän sen kuin mies.
Kosteus% sisätiloissa on 54. Jokseenkin nahkea olo.
Sitten vielä kaikella hellyydellä tämän päiväinen työpuhelu:
"Tää ei toimi, ei mee nettiin!"
"No mitä siinä nyt lukee?"
"Ootas minä katson... tässä lukee, että: g-o-o-g-l-e."
"..."
S.A.
Veljekset kuin ilvekset.
(Lisäsin vanhan kuvan. Ehkä niitä ainoita otoksia, joissa kaikki on suurinpiirtein kuvassa, kenelläkään ei roiku räkää nenästä tai ole mitään naarmuja naamassa, kukaan ei katso pahemmin kieroon, eikä kukaan tee pupunkorvia kenellekään...)Yleistä:
Aa ei ole koskaan ollut kiinnostunut pyssyleikeistä. Hän on aina pitänyt pikkuautoista. Nyt isompana tykkää pelata, mutta lähinnä autopelejä, ei edelleenkään mitään taistelujuttuja. (sinänsä jännää, että poika on kuitenkin aivan menestyksekkäästi harrastanut karatea viisi vuotta ja pitää lajista)
Bee taas, kuten aiemmin olen kertonut, pitää leikeistä, joissa saa pukeutua. Hän saattaa lymyillä pusikoissa kuvaamassa ohikulkijoita (JOHON OLEN PUUTTUNUT). Lisäksi pyssyleikit ja painiminen on Been lempipuuhaa. Hän on agentti, hän on James Bond, hän on Vesa-Matti Loiri, hän on... Vain taivas on rajana mitä hän milloinkin on.
Cee on maajussi. Cee voi kävellä nokialaisissaan tuntitolkulla pitkin poikin pihaa kädet taskussa. Tekemättä mitään. Kunhan tiluksia mittailee. Cee on vähän arka. Hän saattaa pyytää lupaa, että saako käydä hakemassa kävyn parkkipaikalta. Kun lupa on saatu, pieni silmäilee varovaisesti ympärilleen ja kipittää hurjaa vauhtia hakemaan kävyn ja juoksee takaisin "turvaan". Eikä siinä parkipaikalla ole mitään, eikä ketään. Vain oma auto ihan normaalisti parkissa.
Nukkumisesta:
Aa on nukkunut lähes aina omassa sängyssään. Joskus pyytää saako tulla viereen nukkumaan, mutta pääsääntöisesti nukkuu omassa vuoteessaan. Hän menee yleensä ensimmäisenä nukkumaan ja herää myös aikaisin.
Bee nukkuu lähes poikkeuksetta meidän sängyssä. Hän valvoo pitkään. Ja nukkuu aamulla pisimpään. Vaikka kaikki mentäisiin yhdeksältä sänkyyn, ei ole ollenkaan tavatonta, että Bee valvoo vielä puolilta öin. Lukematta, katsomatta telkkaria, tekemättä mitään- kun uni ei vaan tule!
Cee nukkuu "ikkän vielettä" (iskän vieressä). Yhtenä iltana nauratti niin mahdottomasti, kun Ukko tuli viimeisenä sänkyyn ja Cee teki tilaa viereensä ja huokasi: "Ihanaa ikkä! Otetaan tama peitto!" (Ihanaa iskä! Otetaan sama peitto!)
Suukottelusta:
Aa ei enää niin välitä suukotella. Aa pitää hartioiden hieromisesta ja vierekkäin olemisesta, mutta taitaa vähän jo kiusaantua suukottelusta. (paitsi Ceen kanssa- mutta shhh- ei saa kertoa kenellekään!)
Beellä iskee hellyyskohtauksia, jolloin hän suukottelee niin maan perusteellisesti kaikki Remusta lähtien. Pienenä, kun Bee vietiin hoitoon piti suukottaa molemmat posket, otsa, nenä ja leuka. Aina ensin suukoteltiin minä ja Bee, sitten vasta Iskä ja Bee. Iskän pusu piti jäädä "voimaan".
Ceen suukottelut tulee aina yhtä yllättäin. Yhtenä hetkenä hän panttaa suukkoja ja toisena hetkenä niitä satelee, niin että naama kastuu. Tänä aamuna Cee halusi antaa "työumpit"(työsumpit) ja juoksi ovelle huutaen: "MUVVE KAIKKI!" (mulle kaikki!) Ja silloinhan ketään muuta ei saa enää sumppailla...
Syömisestä:
Aa on syönyt aina ja kaikkea ja on aina valmis maistamaan kaikkea uutta.
Bee suhtautuu hieman epäluuloisesti, mutta nykyään on kuitenkin aika valmis maistamaan uusia makuja. Luulenpa, että kun on noin yleisesti ihasteltu Aan reippautta ruokia kohtaan, Bee on ajatellut, ettei passaa jäädä huonommaksi.
Cee ei suurin surminkaan laita mitään hänen mielestään epäilyttävää suuhunsa. Lempiruoan kanssa hän istuu ja nautiskelee. Kuten yksi hoitaja sanoi: "Kyllä Cee syö, mutta aikaa siihen menee..." Tärkeää on, että ruokailuvälineenä on "haakula" (haarukka), lautanen on samanlainen kuin muillakin. Salaatti ei olla sotkettuna ruoan sekaan ja leipä pitää olla tehtynä (jos kerran muillakin on!).
Vaikka sanotaan usein, että sisarusparven keskimmäinen jäisi helposti vähemmälle huomiolle, niin meillä kyllä Bee on aina omalla olemuksellaan ottanut kyllä sen tilan ja huomion mitä on tarvinnut. Joskus tuntuu, että hän on jopa pelottavan määrätietoinen ja suorasanainen. Lisäksi Bee on aina seissyt vankkumattomattomasti tekojensa ja sanojensa takana. Vaikka olisi jäänyt kiinni millaisesta hölmöilystä, on poika tapittanut suoraan silmiin ja sanonut: "Minä se olin! Tein tyhmästi ja tiedän sen, mutta kyllä se olin minä!"
Aalla taas on koottujen selitysten reppu pullollaan erilaisia syitä päättömään käytökseen. Lopuksi saattaa olla, että selityksiä on tullut niin kirjava joukko, että nämä keskivertoa pöllömmät vanhemmat ei enää todellakaan osaa sanoa mitä ehkä on tapahtunut, saatika kenen syy se voisi olla.
Cee ei koskaan, ikinä, missään tapauksessa myönnä mitään. Vaikka minä seisoisin vieressä ja katsoisin, kun poika piirtää sohvaan niin jotenkin Cee yrittää selittää syyllisen olevan joko Ikkä (joka on istunut eilen siinä sohvalla), Aa (joka juuri kulki ohi tapahtumapaikasta), Bee (jonka värikynää hän käyttää) ja loppujen lopuksi suukotellaan äitiä ja haetaan luutu: "Tiivotaan yhettä äiti! Kato näin!"
On se vain hurjaa miten erilaisia ne on! Millainenhan Deestä tulee?! :D
S.A.
Aa ei ole koskaan ollut kiinnostunut pyssyleikeistä. Hän on aina pitänyt pikkuautoista. Nyt isompana tykkää pelata, mutta lähinnä autopelejä, ei edelleenkään mitään taistelujuttuja. (sinänsä jännää, että poika on kuitenkin aivan menestyksekkäästi harrastanut karatea viisi vuotta ja pitää lajista)
Bee taas, kuten aiemmin olen kertonut, pitää leikeistä, joissa saa pukeutua. Hän saattaa lymyillä pusikoissa kuvaamassa ohikulkijoita (JOHON OLEN PUUTTUNUT). Lisäksi pyssyleikit ja painiminen on Been lempipuuhaa. Hän on agentti, hän on James Bond, hän on Vesa-Matti Loiri, hän on... Vain taivas on rajana mitä hän milloinkin on.
Cee on maajussi. Cee voi kävellä nokialaisissaan tuntitolkulla pitkin poikin pihaa kädet taskussa. Tekemättä mitään. Kunhan tiluksia mittailee. Cee on vähän arka. Hän saattaa pyytää lupaa, että saako käydä hakemassa kävyn parkkipaikalta. Kun lupa on saatu, pieni silmäilee varovaisesti ympärilleen ja kipittää hurjaa vauhtia hakemaan kävyn ja juoksee takaisin "turvaan". Eikä siinä parkipaikalla ole mitään, eikä ketään. Vain oma auto ihan normaalisti parkissa.
Nukkumisesta:
Aa on nukkunut lähes aina omassa sängyssään. Joskus pyytää saako tulla viereen nukkumaan, mutta pääsääntöisesti nukkuu omassa vuoteessaan. Hän menee yleensä ensimmäisenä nukkumaan ja herää myös aikaisin.
Bee nukkuu lähes poikkeuksetta meidän sängyssä. Hän valvoo pitkään. Ja nukkuu aamulla pisimpään. Vaikka kaikki mentäisiin yhdeksältä sänkyyn, ei ole ollenkaan tavatonta, että Bee valvoo vielä puolilta öin. Lukematta, katsomatta telkkaria, tekemättä mitään- kun uni ei vaan tule!
Cee nukkuu "ikkän vielettä" (iskän vieressä). Yhtenä iltana nauratti niin mahdottomasti, kun Ukko tuli viimeisenä sänkyyn ja Cee teki tilaa viereensä ja huokasi: "Ihanaa ikkä! Otetaan tama peitto!" (Ihanaa iskä! Otetaan sama peitto!)
Suukottelusta:
Aa ei enää niin välitä suukotella. Aa pitää hartioiden hieromisesta ja vierekkäin olemisesta, mutta taitaa vähän jo kiusaantua suukottelusta. (paitsi Ceen kanssa- mutta shhh- ei saa kertoa kenellekään!)
Beellä iskee hellyyskohtauksia, jolloin hän suukottelee niin maan perusteellisesti kaikki Remusta lähtien. Pienenä, kun Bee vietiin hoitoon piti suukottaa molemmat posket, otsa, nenä ja leuka. Aina ensin suukoteltiin minä ja Bee, sitten vasta Iskä ja Bee. Iskän pusu piti jäädä "voimaan".
Ceen suukottelut tulee aina yhtä yllättäin. Yhtenä hetkenä hän panttaa suukkoja ja toisena hetkenä niitä satelee, niin että naama kastuu. Tänä aamuna Cee halusi antaa "työumpit"(työsumpit) ja juoksi ovelle huutaen: "MUVVE KAIKKI!" (mulle kaikki!) Ja silloinhan ketään muuta ei saa enää sumppailla...
Syömisestä:
Aa on syönyt aina ja kaikkea ja on aina valmis maistamaan kaikkea uutta.
Bee suhtautuu hieman epäluuloisesti, mutta nykyään on kuitenkin aika valmis maistamaan uusia makuja. Luulenpa, että kun on noin yleisesti ihasteltu Aan reippautta ruokia kohtaan, Bee on ajatellut, ettei passaa jäädä huonommaksi.
Cee ei suurin surminkaan laita mitään hänen mielestään epäilyttävää suuhunsa. Lempiruoan kanssa hän istuu ja nautiskelee. Kuten yksi hoitaja sanoi: "Kyllä Cee syö, mutta aikaa siihen menee..." Tärkeää on, että ruokailuvälineenä on "haakula" (haarukka), lautanen on samanlainen kuin muillakin. Salaatti ei olla sotkettuna ruoan sekaan ja leipä pitää olla tehtynä (jos kerran muillakin on!).
Vaikka sanotaan usein, että sisarusparven keskimmäinen jäisi helposti vähemmälle huomiolle, niin meillä kyllä Bee on aina omalla olemuksellaan ottanut kyllä sen tilan ja huomion mitä on tarvinnut. Joskus tuntuu, että hän on jopa pelottavan määrätietoinen ja suorasanainen. Lisäksi Bee on aina seissyt vankkumattomattomasti tekojensa ja sanojensa takana. Vaikka olisi jäänyt kiinni millaisesta hölmöilystä, on poika tapittanut suoraan silmiin ja sanonut: "Minä se olin! Tein tyhmästi ja tiedän sen, mutta kyllä se olin minä!"
Aalla taas on koottujen selitysten reppu pullollaan erilaisia syitä päättömään käytökseen. Lopuksi saattaa olla, että selityksiä on tullut niin kirjava joukko, että nämä keskivertoa pöllömmät vanhemmat ei enää todellakaan osaa sanoa mitä ehkä on tapahtunut, saatika kenen syy se voisi olla.
Cee ei koskaan, ikinä, missään tapauksessa myönnä mitään. Vaikka minä seisoisin vieressä ja katsoisin, kun poika piirtää sohvaan niin jotenkin Cee yrittää selittää syyllisen olevan joko Ikkä (joka on istunut eilen siinä sohvalla), Aa (joka juuri kulki ohi tapahtumapaikasta), Bee (jonka värikynää hän käyttää) ja loppujen lopuksi suukotellaan äitiä ja haetaan luutu: "Tiivotaan yhettä äiti! Kato näin!"
On se vain hurjaa miten erilaisia ne on! Millainenhan Deestä tulee?! :D
S.A.
27.7.09
Tajunnanvirtaa.
Minä olen sosiaalinen. Olen ulospäinsuuntautunut ja usein melko puheliaskin. Minulla on todella paljon tuttavia, paljon kavereita, hyvin monta ystävää ja erittäin läheisiä sukulaisia läjä. Silti minun on hyvin hankalaa tuoda itsestäni mitään esille tai kertoa omista murheistani. Asetun niin helposti toisen asemaan ja myötäelän toisen murheita. Uskoakseni minulle on helppo kertoa asioita. Ainakin tiedän läheisistäni todella paljon. Vaikka ystävä kysyisikin minulta: "Mitä sinulle kuuluu?" Niin ohitan sen äärettömän helposti hymyllä ja kuittauksella "hyvää" vaikka tosipuheessa kuuluisi ihan p**kaa. Siksi blogin kirjoittaminen varmaan sopii minulle hyvin. Tämän arjen raportoinnin lisäksi kirjoitettavaa löytyy aiheesta: minä, minä ja minun jutut! Kun ei ole tarkoitus juoruilla muiden asioista, eikä varsinaisesti pähkäillä maailmanlaajuisia asioita, niin oikeastaan ainoa mitä jäljelle jää on minä ja minun tekemiset. Ai, miten hyvältä tuntuu välillä olla kovasti itsekäs:)!
Erityisesti haluan painottaa sitä, että lähipiirini takuulla kuuntelisi kaikki juttuni ja olisi tukenani, mutta minä en saa itsestäni usein ulos mitään. Ajattelen helposti, että minun murheeni ovat kovin pieniä, enkä tahdo lisätä kenenkään taakkaa kumoamalla pikkuruisia asioitani toisen niskaan. Kun siihen totuttautuu ajan kanssa ja oppii järjestelemään asiat omassa päässään ja terapioimaan itse itsensä, niin kynnys avata itseään kasvaa vieläkin korkeammaksi. En ole joutunut pettymään ihmissuhteissa, ei minua ole petetty tai luottamustani ole käytetty väärin. Ei. Luulen, että olen aina ollut tämmöinen. Näennäisesti avoin simpukka.
Minulla on aina ollut tarve säilyttää osia itsestäni koskemattomana. Siis sellaisia, johon ei pääse käsiksi kukaan. Olen ajatellut, että ne ovat minun suojautumiskeino siltä varalta, jos jotain todella kamalaa tapahtuisi. Vaikka aivan kaikki muu katoaisi minulla olisi se tietty osa itsestäni, jota mikään ei pysty horjuttamaan tai kaatamaan. [Onkohan tässä tekstissä mitään järkeä?]
Sitten toisaalta mietin, että onko se hätävarjelun liioittelua varautua pahimpaan ja olla asettamatta itseään kokonaan "peliin"?
No se minusta tällä erää.
Se, mitä suuresti jaksan ihastella on se empatian ja välittämisen määrä, joka täällä blogimaailmasta huokuu. On se sitten onnea tai murhetta, niin niitä myötäeläviä kommentteja lukiessa liikuttuu aivan sydänjuuria myöten. Vaikka joskus omat sanat liimaantuvat näppäimistöön tulematta selkeänä ulos, niin jollain kuitenkin löytyy ne oikeat sanat, joihin on helppo yhtyä, vaikka sitten vain nyökkäilemällä päätään. Jotenkin sitä ajattelee, että täällä ollaan etuoikeutetussa asemassa, kun ollaan saatu näin hyviä tyyppejä ympärille:)
Ja sitten ihan pois netin ääreltä: Sunnuntaiaamuna luin kyyneleet silmissä ystävältä tulleen viestin, se oli niin liikuttava! Tänään kävin tapaamassa yhtä ihmistä, joka oli aivan äärettömän ihana ja ihminen isolla I:llä.
Enkä vaan millään voi tajuta, miten sitä voikin olla niin onnekas, että koko maailma tuntuu tällä hetkellä pullistelevan suuria Ihmisiä, rakkautta, välittämistä ja kaikkea kaunista!
[Ei tässä tekstissä tosiaan ole mitään järkeä, mutta ainahan tämmöinen tunteellinen luritus voidaan pistää raskauden piikkiin! Pitäkää peukkuja, että aakkoset on aiheuttaneet jotain hävökkiä siihen mennessä, kun pääsen töistä. Vaarana on muuten se, että kirjoitan näitä lässytyksiä enemmänkin 8O ja sniif-> luin äsken Sipulixin kommentin tuosta aiemmasta.]
Ja pakollinen loppukevennys: Kyseltiin siskon kanssa vähän huolissamme laktoosi-intolerantikko-äidiltämme syökö hän kalkkitabletteja ja onko käynyt mittauttamassa luustontiheyttä. Äiti vastasi, että ei syö, eikä ole käynyt, mutta on aika vasta tipahtanut keittiöjakkaralta ja selvinnyt siitä ilman murtumia, joten ei mitään hätää.
S.A.
Erityisesti haluan painottaa sitä, että lähipiirini takuulla kuuntelisi kaikki juttuni ja olisi tukenani, mutta minä en saa itsestäni usein ulos mitään. Ajattelen helposti, että minun murheeni ovat kovin pieniä, enkä tahdo lisätä kenenkään taakkaa kumoamalla pikkuruisia asioitani toisen niskaan. Kun siihen totuttautuu ajan kanssa ja oppii järjestelemään asiat omassa päässään ja terapioimaan itse itsensä, niin kynnys avata itseään kasvaa vieläkin korkeammaksi. En ole joutunut pettymään ihmissuhteissa, ei minua ole petetty tai luottamustani ole käytetty väärin. Ei. Luulen, että olen aina ollut tämmöinen. Näennäisesti avoin simpukka.
Minulla on aina ollut tarve säilyttää osia itsestäni koskemattomana. Siis sellaisia, johon ei pääse käsiksi kukaan. Olen ajatellut, että ne ovat minun suojautumiskeino siltä varalta, jos jotain todella kamalaa tapahtuisi. Vaikka aivan kaikki muu katoaisi minulla olisi se tietty osa itsestäni, jota mikään ei pysty horjuttamaan tai kaatamaan. [Onkohan tässä tekstissä mitään järkeä?]
Sitten toisaalta mietin, että onko se hätävarjelun liioittelua varautua pahimpaan ja olla asettamatta itseään kokonaan "peliin"?
No se minusta tällä erää.
Se, mitä suuresti jaksan ihastella on se empatian ja välittämisen määrä, joka täällä blogimaailmasta huokuu. On se sitten onnea tai murhetta, niin niitä myötäeläviä kommentteja lukiessa liikuttuu aivan sydänjuuria myöten. Vaikka joskus omat sanat liimaantuvat näppäimistöön tulematta selkeänä ulos, niin jollain kuitenkin löytyy ne oikeat sanat, joihin on helppo yhtyä, vaikka sitten vain nyökkäilemällä päätään. Jotenkin sitä ajattelee, että täällä ollaan etuoikeutetussa asemassa, kun ollaan saatu näin hyviä tyyppejä ympärille:)
Ja sitten ihan pois netin ääreltä: Sunnuntaiaamuna luin kyyneleet silmissä ystävältä tulleen viestin, se oli niin liikuttava! Tänään kävin tapaamassa yhtä ihmistä, joka oli aivan äärettömän ihana ja ihminen isolla I:llä.
Enkä vaan millään voi tajuta, miten sitä voikin olla niin onnekas, että koko maailma tuntuu tällä hetkellä pullistelevan suuria Ihmisiä, rakkautta, välittämistä ja kaikkea kaunista!
[Ei tässä tekstissä tosiaan ole mitään järkeä, mutta ainahan tämmöinen tunteellinen luritus voidaan pistää raskauden piikkiin! Pitäkää peukkuja, että aakkoset on aiheuttaneet jotain hävökkiä siihen mennessä, kun pääsen töistä. Vaarana on muuten se, että kirjoitan näitä lässytyksiä enemmänkin 8O ja sniif-> luin äsken Sipulixin kommentin tuosta aiemmasta.]
Ja pakollinen loppukevennys: Kyseltiin siskon kanssa vähän huolissamme laktoosi-intolerantikko-äidiltämme syökö hän kalkkitabletteja ja onko käynyt mittauttamassa luustontiheyttä. Äiti vastasi, että ei syö, eikä ole käynyt, mutta on aika vasta tipahtanut keittiöjakkaralta ja selvinnyt siitä ilman murtumia, joten ei mitään hätää.
S.A.
Sana sieltä ja ajatus täältä.
Solis taas maanantai (tiedoksi vaan niille, joilta lomailu on vienyt ajantajun;D). Vieraat tuli lauantaina iltapäivällä ja lähtivät tänä aamuna. Miten minä aina sitten valunkin semmoiseen tyhjyyteen, kun jostain pitää luopua ja sanoa heipat? Ihan ontto ja vajaa olo iskee. Jos olisin vaikka joku majatalon emäntä, niin luultavasti sekoaisin nopeasti, kun niistä vieraista pitäisi aina luopua.
Lauantaina ostin uudet ruokapöydän tuolit. Se rahalöytö avitti mukavasti (noin yhden tuolin verran). Kaksi sain heti mukaan ja loput tulee ehkä huomenna tai keskiviikkona. Vanhat tuolit ehtivät palvella liki 10 vuotta ja imeä pehmoistuimiinsa litratolkulla maitoa ja kaikkea muuta. Tosin viime vuosina ammuin niittipistoolilla niihin uudet vahakankaat säännöllisin väliajoin. Vahakangas onkin kätevä tuolinpäällinen- kahdestakin syystä- 1. kaikki kaatuneet on helppo pyyhkäistä luutulla pois. 2. Tiedät istuneesi liian kauan pöydän äärellä, kun persuus alkaa hikoilla (painonhallintaa parhaimmillaan).
Olikin muuten aika hankalaa löytää budjettiin sopivia tuoleja ilman pöytää (niitä on etsitty ainakin vuoden verran). Pöydän on Ukko aikoinaan tehnyt tuttavan vanhasta keittiön apupöydästä, johon Ukko hitsasi jalat alle. Kestävämpää pöytämateriaalia saa hakea! Mitat siinä on erityisen omituiset, leveyttä on reilusti päälle metrin. Vaan silloin pystyy helposti kattamaan pannut ja padat siihen keskelle ilman, että tuntuu yhtään ahtaalta. Siksi olemme etsineet vain tuoleja ja yleensä kaikki tarjoukset on tyyliin pöytä+6 tuolia=XXX ja lisätuolit on hinnoiteltu erikseen tosi kalliiksi verrattuna koko settiin (siis setti vaikka 499 € ja lisätuoli 79 €). Ja kun nimenomaan olen halunnut pitää sen vanhan pöydän, niin en sitten ole ostanut koko settiä.
(sivuhuomautus: näköjään ihan sama mistä alan kirjoittaa, niin tekstiä vaan tulee ja tulee!)
Oli tarkoituksena kirjoittaa jotain syvällisempää pohdintaa ystävyydestä, blogeista ja kaikesta, mutta se ei nyt taida istua tähän ruokapöytäpajatuksen jatkeeksi, joten yritetään muotoilla se alkuperäinen ajatus tekstiksi sitten myöhemmin. Olette kuitenkin kaikki ystävät ja kylänmiehet ajatuksissani!
S.A.
Lauantaina ostin uudet ruokapöydän tuolit. Se rahalöytö avitti mukavasti (noin yhden tuolin verran). Kaksi sain heti mukaan ja loput tulee ehkä huomenna tai keskiviikkona. Vanhat tuolit ehtivät palvella liki 10 vuotta ja imeä pehmoistuimiinsa litratolkulla maitoa ja kaikkea muuta. Tosin viime vuosina ammuin niittipistoolilla niihin uudet vahakankaat säännöllisin väliajoin. Vahakangas onkin kätevä tuolinpäällinen- kahdestakin syystä- 1. kaikki kaatuneet on helppo pyyhkäistä luutulla pois. 2. Tiedät istuneesi liian kauan pöydän äärellä, kun persuus alkaa hikoilla (painonhallintaa parhaimmillaan).
Olikin muuten aika hankalaa löytää budjettiin sopivia tuoleja ilman pöytää (niitä on etsitty ainakin vuoden verran). Pöydän on Ukko aikoinaan tehnyt tuttavan vanhasta keittiön apupöydästä, johon Ukko hitsasi jalat alle. Kestävämpää pöytämateriaalia saa hakea! Mitat siinä on erityisen omituiset, leveyttä on reilusti päälle metrin. Vaan silloin pystyy helposti kattamaan pannut ja padat siihen keskelle ilman, että tuntuu yhtään ahtaalta. Siksi olemme etsineet vain tuoleja ja yleensä kaikki tarjoukset on tyyliin pöytä+6 tuolia=XXX ja lisätuolit on hinnoiteltu erikseen tosi kalliiksi verrattuna koko settiin (siis setti vaikka 499 € ja lisätuoli 79 €). Ja kun nimenomaan olen halunnut pitää sen vanhan pöydän, niin en sitten ole ostanut koko settiä.
(sivuhuomautus: näköjään ihan sama mistä alan kirjoittaa, niin tekstiä vaan tulee ja tulee!)
Oli tarkoituksena kirjoittaa jotain syvällisempää pohdintaa ystävyydestä, blogeista ja kaikesta, mutta se ei nyt taida istua tähän ruokapöytäpajatuksen jatkeeksi, joten yritetään muotoilla se alkuperäinen ajatus tekstiksi sitten myöhemmin. Olette kuitenkin kaikki ystävät ja kylänmiehet ajatuksissani!
S.A.
Tilaa:
Kommentit (Atom)