Lapsi istuu onnellinen hymy naamallaan. Hän pitää tiukasti kiinni edessään olevasta kahvasta. Pienet sormet puristavat kahvaa. Ympärillä olevat tutut ja tuntemattomat hymyilevät lapselle, onhan hänen onnensa kovin tarttuvaa laatua. Lapselle vilkutetaan, mutta lapsi ei vilkuta takaisin, koska keskittyy puristamaan kahvaa kaksinkäsin ja hymyilemään iloisena. Katso, äiti katso!
Mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta.
Lapsi säikähtää, alkaa itkemään. Suorastaan tärisee peloissaan ja huutaa pää punaisena. Kauhu ja järkytys tuntuvat käsin kosketeltavina ilmassa. Äiti ojentaa kätensä lasta kohti, vieras mies tulee auttamaan. Huutava lapsi päätyy äidin syliin. Äiti silittää pientä itkevää lasta ja puhuu rauhoittavasti. Lopullinen rauhoittuminen tapahtuu vasta jäätelön ja sylin voimin.
Että käytiin sitten tivolissa. Possujuna oli mahtava juttu siihen asti, kun lähti liikkeelle. Kokonaista yksi kierrosta possujunassa ja jäätelö olivat tämän tivolikeikan saldo. Lopuksi käytiin vielä istumassa niissä samoissa kolikoilla toimivissa laitteissa, joita on myös kauppojen auloissa. Niiden liikettä on helppo kontrolloida, kun ei laita niihin rahaa.
Ei kaikkien tarvitse tykätä hurjista jutuista, pienistä asioista iloitseminen on tärkeä taito sekin.
S.A. ja C.
Ps. Kyllä äidillä silti hieman hymyilyttää nyt jälkeen päin. Traumoja lapsuudesta: Possujuna!
7 kommenttia:
Juu, samoja kokemuksia muistan meidänkin nuorimman kohdalla olleen... kauhukokemuksia possujunassa ;) ei jäänyt suuria traumoja, vaan seuraavana vuonna tyttö halusi ja kävikin kaikissa mahdollisissa, iälleen sopivissa laitteissa...ja nyt oli sitten Äidin vuoro olla kauhuissaan... :D
Voi niin tuttua. Meidän herra melkein 5 v ei suostu menemään mihinkään laitteeseen, mikä liikkuu itsestään, ei edes tavalliseen keinuun. Kaupan kolikkoautomaatit ovat ehdottomasti parhaita, ilman rahaa. Olemme säästäneet ihan hirveästi tällä menetelmällä :-D
:D ens vuonna paremmalla onnella. Meidän kuopus sain Gröna Lundissa trauman hiirijunasta (ja niin sain minäkin kun katsoin sitä menoa).
Voi toista! =/
Mä olin aikoinaan 80-luvulla tivolissa töissä ja siellä kyllä näki jos jonkinmoista aikuisten suhtautumista lasten pelkoihin. Onnellinen se (esim. teidän) lapsi, jonka pelkoon suhtauduttiin asiallisesti ja ymmärtävästi. Oli niitäkin, jotka väheksyivät lapsen pelkoa ja sanoivat vaan radan vierestä, että 'eikö olekin kivaa' kun toinen huusi kädet ojossa ja kyyneleet silmissä. Oli vaikeaa olla puuttumatta asiaan...
Voi raasu :D. No, onneksi oli lohdutus lähellä ^_^.
Voi pientä ! Onneksi äiti oli lähellä. Meillä on myös samanmoinen tapaus ja vieläkin 10 veenä mietitään tarkkaan mihin laitteeseen uskaltaa mennä, useimmiten ei mihinkään ;) Jalat maassa on ihan yhtä kivaa.
Äiti kertoi, että jo alle vuoden ikäisenä kävin isän kanssa pyörivissä tuoleissa ja lisää tahdoin. Ilmankos tykkäänkin pyörivistä vehkeistä, mutta korkeille menevistä en.
Lähetä kommentti