Mitä hirvet syö?

Ceen kyselyikä ei lopu koskaan. Jokainen, jolla on lapsia tietää tämän iän, mutta meillä se ei näytä menevän ohi, ikinä. Mikään tilanne ei ole niin outo tai jännittävä tai mitään, että Cee olisi hiljaa. Ei siinä mitään, kyselemällähän sitä oppii- mutta on se kuluttavaa. Kun niitä kysymyksiä tulee useita satoja päivässä ja vastaus täytyy olla tyydyttävä, se ei voi olla "en tiedä" tai mitään ylimalkaista sinne päin, vaan jämptisti ja seikkaperäisesti. Ja toisinaan sitä ei van jaksa. Kaikki kyllä yrittää parhaansa mukaan olla kärsivällisiä ja selvittää asioita ihan oikein ja perusteellisesti, mutta joskus vaan ei jaksa. Normaalin kyselyiän, kun kertoo sadalla ollaan aika lähellä tätä meidän pohjatonta tiedonjanosankaria.
Tänään käytiin jokseenkin tälläinen keskustelu:
Cee: Mitä karhut syö?
Minä: Marjoja, juuria, mettä...
Cee: Mitä hiiret syö?
Minä: Siemeniä, jos pääsevät asuntoihin, niin kaikkea mihin pääsevät käsiksi.
Cee: Mitä koirat syö?
Minä: Kaikkea. Niinkuin Remukin söisi, jos ei olisi allerginen.
Cee: Kaikkea? Syökö ne ihmisiä?
Minä: Ei tietenkään.
Cee: Mutta Beetä puri!
Minä: Joo, muttei sen ollut tarkoitus syödä Beetä kokonaan!
Cee: Mistä tiedät?
Minä: No, kai se olisi jo syönyt sen, jos olisi aikonut.
Cee: Mitä hirvet syö?
Minä: Lehtiä, varpuja, taimia, marjoja ja kaikkea mitä metsässä on, paitsi muita eläimiä ja ihmisiä.
Cee: Mistä ne niitä lehtiä saa?
Ukko: NO NE ON TILANNU HESARIN JA SEISKAN! Sunnuntaina niillä onkin juhlapäivä, kun tulee paksu hesari!!!!!!!!
***
Näihin yli-/alilyönteihin sortuu meidän perheessä kyllä varmasti jokainen. Tuo ylläoleva jotenkin vaan tiivisti sen, että kun aikansa vastaa, vastaa ja vastaa- niin jos ei vastaajalla, niin jollakin sivustakuulijalla vaan jossain vaiheessa "hirttää kiinni". Eikä se varsinaisesti Ceetä mitenkään masenna, joskus kun sanon, etten nyt juuri jaksa vastata, niin poika toteaa, että no sano vaan sitten kun taas jaksat vastata. (Ja ne kaikki kysymykset on muistissa ja vailla vastauksia...)

S.A.

Kahdet hautajaiset.

Nyt ne on sitten takana.
Kahdet ihan erilaiset hautajaiset, mutta molemmat olivat ihanat (vai voikohan sanaa ihana käyttää hautajaisista???) Papan hautajaiset olivat hyvin pienet, vain me ihan lähimmät. Pappa siunattiin suoraan hautaan- ei siis kirkossa ja muistotilaisuus oli meillä kotona; vain me lähimmät paikalla. Uusi tapa oli minulle se, että hauta luotiin umpeen samoin tein. Siis Ukko, Ukon veli, Papan veli ja Aa ja Bee lapioivat haudan umpeen siinä meidän muiden laulaessa. Jotenkin harrasta, siis en saa sitä tunnetta puettua sanoiksi, mutta siinä oli jotenkin semmoinen "viimeinen palvelus"-fiilis. Käsittääkseni tämä ei ole kovin yleinen tapa ainakaan etelämpänä- ja ensimmäinen kerta minullekin, kun tähän törmäsin. Täällä se kuulemma on aika tavallista ja Ukko sanoi heti, että "TOTTAKAI me lapioidaan se itse!"

Toiset hautajaiset, vaikka ns. hiljaiset nekin, olivat suuremmat. Siunaaminen kirkossa ja sitten hautaan laskeminen, muistotilaisuus seurakuntatalolla. Oli lauluja vainajan elämän varrelta, aivan liikuttava kuvaesitys koko elämän matkalta ja sain kunnian lukea puheen, jonka edesmenneen vaimo oli kirjoittanut heidän yhteisestä elämästään. Edellisenä iltana yritin lukea puhetta läpi ja pääsin muutaman rivin eteenpäin ja itkin. Ja taas muutama rivi, itku. Ajattelin, ettei siitä kyllä tule mitään- en vaan pysty lukemaan puhetta niin, että siitä saisi selvää. Mutta pystyin. Aivan lopussa, kun kerrottiin lähtöhetkestä, kaunis ja kivuton, perheen ympäröimänä, niin siinä kohtaa petti ääni, enkä voinut yleisöön päin katsoa. Mutta koko tilaisuus oli lämmin ja yhteenkuuluvuuden tunne voimakas. Niin kaunis ja samalla sellainen toivoa antava. Elämä jatkuu, ei samanlaisena, mutta jatkuu. Toinen toistaan tukien.
***
Ja koska meidän perhe on liikkeellä, niin ei ilman kommelluksia selvitä -tietenkään-. Papan hautajaisissa oli todella lähellä, ettei Dee tipahtanut hautaan, oli hänen vuoro heittää ruusu arkulle ja otti sitten vähän vauhtia, että heitto onnistuu ja muks. Lensi likipitäen ruusun perässä hautaan. Sain onneksi haalarin selkämyksestä otteen.
***
Toisissa hautajaisissa supatin Aalle ja Beelle ohjeet, että kun laskemme kukkalaitteen arkulle, niin sitten pieni hiljainen hetki ja arkulta poistuessa nyökkäämme lähiomaisten penkkiriville. Ja Aa kysyi vilpittömän hämmästyneenä, että: "Miks me siihen niiden penkeille hyökätään?"
Minua alkoi naurattaa aika hervottomasti mielikuva tästä meidän norsulaumasta hyökkäämässä omaisten penkkiriville. Onneksi siis sain kuitenkin viestin perille: "NYÖKÄTÄÄN, EI HYÖKÄTÄ!"
***
Ja loppukaneettina Ceen kysymys: "Jahas, ketäs me sitten seuraavaksi haudattaisiin?" Niin ne lapset nopeasti tottuu tähän elämän kiertokulkuun. Vastasin, että toivottavasti ei ihan heti ketään.

S.A.

Luostari.

Esitelmä aiheesta luostari:

"Luostariin ei kannata liittyä, kun siellä ei saa piparia."
Esitelmän tekijät: Aa&kumppanit.

Että sitä on toisinaan ylpeä jälkikasvustaan. Ihan helkkarin ylpeä. Niin ylpeä, että tekee mieli vetää pussi päähän ja paeta, no vaikka luostariin.

Mustaakin mustempaa huumoria.

Siis kannattaa skipata, jos tuntuu, että on liian "raakaa".

Viesteilin tänään Sipulixin kanssa; olin lukaissut kuulumiset, jossa Sipulix tuskaili kaivosvierailua ja maanaluskammoaan. No, Sipulix lähetti osanotto- ja voimia viestin, johon vastasin kiitoksilla ja toisella vakavalla aiheella (kuolemiseen liittyen) ja lopetin viestin sanoihin; tsemppiä sinne maan alle. Ja samoin tein tajusin, että se oli hyvin hirtehinen loppukaneetti. Onneksi tajusin, että Sipulixin hjyymori kestää kyllä.

Cee kysyi vakavana:
- Äiti, miten me haetaan se pappa sieltä taivaasta?
- Hä?
- No kun sä sanoit, että pappa on mennyt taivaaseen, niin miten se sit muka voidaan haudata huomenna?
- No ihminen on vähän niinku banaani, se sisäosa on hyvä ja se on mennyt sinne taivaaseen ja huomenna jätetään jäähyväiset niille kuorille...
Ymmärsitkö?
- Jookai. (Vähän epävarmasti)

Vähän jännittää millaisia kyselyitä banaanin hautajaiset herättää sitten huomenna :/
***
Tein lohisoppaa (lihakeitto tuntui erittäin vistolta ajatukselta). Tein juustokakkua, koska Pappa aina "vinoili" minulle liian kuivasta täytekakusta. Ja sitten minulla on kolme kennollista munia, mihinhän minä niitä olinkaan kaavaillut? Lisäksi tajusin, että meillä ei ole kakkulautasia. Pieni soitto ja sekin järjestyy, ystävät on sydänsydänsydän. Ja tein salaattia ja suolaisia piirakoita ja ostin rieskaa ja sen sellaista. Eiköhän me nämä erittäin hiljaiset hautajaiset saada kunnialla läpi. Papan pörssistä löytyi oikein hyvä ja tuore passikuva, siitä saatiin teetettyä suurempi kuva. Mynthonit tsek, kortit tsek, sapuskat tsek, vaatteet tsek, kaikki taitaa olla reilassa? No, eipä varppina ole kaikki reilassa- ainahan meillä jotain hämminkiä tulee, mutta eipä nyt oikeastaan jaksa varsinaisesti repiä ressiä ;)

S.A.

Kerttu, Ilmari ja elämänohje.

Jahas, tämä lienee ennenkin mainittu, mutta minä pidän ihmisistä (noin yleensä) ja ihmisten tarkkailusta. Siihen asiakaspalvelutyö tietysti tarjoaa oivat puitteet. Tänään töihin tuli Kerttu ja Ilmari (nimet keksitty). Kerttu istui pyörätuolissa ja Ilmari oli kuskina. Kerttu on sokea. Ilmari ei. Autoin ulko-oven kanssa ja nämä tekivät heti selväksi, etteivät ole ostamassa yh-tään mi-tään. Sanoin iloisesti, ettei liikkeeseen poikkeaminen suinkaan ostovelvoita yh-tään mi-hin-kään vaan katselu sopii oikein hyvin. Ilmari kertoili mitä näki ja välillä pysähtelivät "hypistelemään". Ilmari kertoi, että Kerttu on 94,5 vuotta ja hän itse pian 70.
Kerttu puolestaan kertoi, että heidän ystävyytensä on aika tuoretta sorttia, vasta pari kuukautta ystävyyttä takana- mutta takuulla vuosia edessä:) Niitä yhdisti ihan hillittömän hauska huumori ja selvästi "tuoreesta suhteesta" huolimatta olivat nivoutuneet hyvin yksiin; kun toinen aloitti lauseen, niin toinen lopetti.
Luultavasti kyseessä oli jokin vapaaehtois"seuralaispalvelu", koska treffit olivat aina tiistaisin ja sitten ulkoiltiin ja tehtiin kaikkea kivaa yhdessä. Leikkisästi koko palvelutalo kuulemma puhutteli Ilmaria Kertun poikaystävänä. Ja hoitajat kuulemma muistuttelivat, että "tänään on poikaystäväpäivä!"

Ja Kerttu antoi erittäin hyvän elämänohjeen: "Tyttö, kun tulet tähän ikään ja saat jonkun kanssa sovittua treffit, niin niitä ei kuule auta unohtaa! Siinä käy pian niin, ettei se poikaystävä paljon oottele!"

S.A.

Joistakin kohtaamisista vain jää sydämeen jälki, ei sille mitään mahda!

Isänpäivä ja uuden viikon alku.

Positiivista on tietysti se, että mitään karmaisevaa ei todella tapahtunut viikonlopun aikana. Isi sai Aan leipomaa kakkua (sitä toista, eka oli vähän reenausta;)), Bee teki kortin, Cee pyykkipoikaukkelin (kaljun) ja Deellä oli oikein taidevihko. Siinä oli valokuva taiteilijasta itsestään sekä nippu taidetta. Omia käden kuvia, maalaus, piirustus ja nauhaa ja tarraa ja se oli tietysti huippuhieno. Isi osaa hienosti mennä "päiväunille" odottelemaan kakkukahveja. Iskä nimittäin herää aina viiden-kuuden aikaan ja me muut hieman myöhemmin. Iskä menee kiltisti "nukkumaan" ja sitten me mennään herättämään. Minä ostin supertylsästi bokserit. Kaksi vapaapäivää riitti akkujen lataamiseen hienosti ja olipa ihanaa, kun koko porukka oli kotona ja hyvällä tuulella.
Isänpäivälounaalla käytiin ulkona ja jälkkäriksi katsottiin Kungfu Panda 2 ja kaikki patjat taas lattialla, perheterapiaa parhaimmillaan.

Aalla oli mennyt tänään hienosti koulussa (varovarovainen tuuletus) ja nyt toivotaan, että jätkä lopettaa alisuoriutumisen. Kun älliä olisi, mutta tavoite on "kuhan nyt läpi pääsee". Bee taas ulvoi viime viikolla yhden illan saatuaan elämänsä surkeimman matikankoenumeron (9+).

***

Kyllä siinäkin on oikeasti vähän järkeä, että vainaja haudataan kolmen päivän kuluessa. Ei nämä "odotteluajat" niin herkkua ole. Lapsilla jännittää ja niin edelleen. Ovatkin sanoneet, että olispa ne jo ohi. Allekirjoitan!

Yksi juttu on aivan rasittavaa. Nimittäin aina, kun joku kuolee, niin minä alan nähdä sitä jokapaikassa. Siis kyllä minä ymmärrän, että se ihminen on kuollut, mutta vastaantuleva auto näyttää sen ihmisen autolta, ohikulkija näyttää just siltä, jonkun takki on juuri sellainen mitä se ihminen olisi käyttänyt ja täytyy oikein tsempata, ettei nykäise hihasta, että "heiiiii!" Ihan kummaa, mutta ei takuulla tavatonta. Aikoinaan, kun oma pappa kuoli, minun piti monta vuotta miettiä ennen kuin soitan mummolaan, etten vahingossa kysy, että onko pappa siinä, tai mitä papalle kuuluu?

Yksi tuttu nainen muisteli, kun hänen äitinsä oli kuollut ja joku kaveri oli kysynyt vuosien päästä, että onko sulla lainata mehumaijaa, niin tämä nainen oli mennyt ihan lukkoon. Kertoi, että piti niellä kaikki sanat, kun ensin oli ollut tulossa "mun äidillä on", sitten samalla tajuaa, että eihän se enää äidin ole vaan hänen ja lopulta hän oli saanut vastatuksi, että "en mä tiedä". Sillä nauratti itselläänkin, ei kai nyt mehumaija ole sellainen jonka olemassa olo unohtuu:) Kummallinen on ihmisen mieli!

S.A.

Ps. Edelleen saa lähetellä leppoisia ajatuksia ja seesteisiä päiviä meille päin:)

Heiiiii... Helvetin hyvin menee!

Johan on ollut erinomaisen rankka viikko. Jokainen ipana reagoi omalla tavallaan tähän kaikkeen. Aa totesi, että vissiin pitäs itkettää, mutta ei vaan tuu yhtään kyyneleitä. Lohdutin, että saattaa tulla se itku tulla myöhemmin, tai saattaa olla, ettei se itku tule ollenkaan ikinä. Kaikki tunteet on ok. Muuten se kyllä on laittanut aika ranttaliksi siellä sun täällä. Beellä iskee jututustuuli juuri kello 22:30 tai jotain yhtä älytöntä. Sitten jutellaan silmät sikkuralla ja välillä Bee itkee, välillä ei. Cee on loukkaantunut, jos täällä nauretaan. Ole tässä sitten jonakin! Olen Ceelle sanonut, että ei me kyllä Papalle todella olla naurettukaan, vaan kaikelle tälle "hulluudelle" ja kaipa se huumori on sitten selviytymiskeino sekin.
Työkaveri kauhisteli, että sulla on kyllä oikeesti ihan kamalan musta huumori:/ Niin kai sitten.
Papan asioita Ukko on selvitellyt ja yksi ihan hupsu juttu tuli ilmi. Papalla oli matkavakuutus. Ei hitsi. Enpä osaisi äkkiä nimetä ketään kuka olisi tarvinnut matkavakuutusta vähemmän kuin Pappa. Jos matkailu on kerran viikossa 20 km Citymarkettiin ja takaisin, niin siihen ei varmaan matkavakuutusta tarvita?! Lähinnä vituttaa puhelinmyynti tässä tapauksessa. Puuh! Ja siis kuinka paljon vanhempia ihmisiä höynäytetään?! No, jos joskus minulle tarjoavat ko. yrityksestä matkavakuutusta, niin saatan sanoa muutaman sanasen.
Ihana perjantai, ihanat kynttilät ja hetkellinen balanssi päässä. Toivokaa meille seesteinen viikonloppu ilman karikoita.

Eilen olin jo niin puhki, että ajattelin pakata lapset matkalaukkuun ja ottaa vuoden timeoutin koko elämästäni. Muuttaa jonnekin autiolle saarelle ja kalastaa pikkukaloja ruoaksi ja paskat välittää oppivelvollisuudesta, työn tekemisestä, unohtuneista päiväkodin pastillirahoista, koiran allergiaruoista, interneteistä, sulkeutuneista saldorajoista ja luokkaretken sukkakansioista, hautajaisista ja muusta. Mä niin ansaitsisin vuoden loman omalla autiolla saarella ipanoiden kanssa.

Mutta eipä mulla muuta asiaa sitten ollutkaan. Still standing ja silleen ja pakko oli saada postaus just tälle hassulle päivämäärälle:)

S.A.

Viikko alkaa suru-uutisilla ja viikko päättyy suru-uutisiin.

Eilen aamulla tuli toinen suruviesti. Tätini mies on poissa. Tavallaan sitä ehkä sitten osattiin "odottaa", vaikea sairaus, mutta silti. Se lopullisuus, se että nyt.
Tänä aamuna Ukko luki puhelimestaan surunvalittelut, jotka tämä sunnuntaina menehtynyt oli lähettänyt Ukon isän kuoleman johdosta. Ukko totesi hiljaa, että enhän mä enää voi edes vastata, että kiitos.

Sanoin, että voit. Sanot vain, että Kiitos.

S.A.

Huoh. Arjenpalapelin nappulat on sikinsokin, mutta yritetään pitää raamit kasassa. Kyllä se tästä.
Cee mietiskeli, että voisiko niitä kuolleita ikävän iskiessä kaivaa välillä pois sieltä kuopasta, niin että voisi vähän halata ja suukotella?

Hautajaiskoordinaatit (omat).

Tulipahan vaan mieleen, että kun ei näistä elonpäivistä koskaan tiedä; Yhtäkkiä huomaa, ne loppuikin tähän... Niin ajattelinpa kirjata suuntaviivat omalta kohdaltani juuri nyt. Ei sillä, että aikoisin lähimpään seitsemäänkymmeneen vuoteen kuukahtaa, mutta varmuuden vuoksi kuitenkin, eli:
Minun hautajaiset ei saa olla mikään surujuhla. Itkeä saa, jos itkettää, mutta mieluummin ei.
Minut tuhkataan. Arkku olkoon halvin (tavoitteena on kyllä joskus osallistua kansalaisopiston arkkukurssille), mutta jos nyt en saa sitä itse askarreltua, niin halvin mahdollinen loota uuniin.
Suruväen juhlavaatteet olkoon jokaisen itsensä näköiset. En niin noista mustista hautajaisjutuista välitä, niin värit sopii mahdottoman hyvin. Heiiiiii, minähän rrrrrakastan värejä! Jokainen siis pukeutukoon juuri niihin vaatteisiin joissa olo tuntuu kotoisalta.
Pappi? Kyllä kiitos. Maistuisi ne mandariinit niin, että vedetään varman päälle ;)
Musiikki? Albinonin Adagio (mieluiten Lara Fabianin esittämänä ja TÄYSILLÄ!)
Muuta musiikkia? No virsistä ainakin 503. Olen tykännyt siitä aina ja sitä on taidettu laulaa kaikissa lasten ristiäissä. Muista biiseistä saa päättää muut.
Ruoka?! No sitä on oltava ja hyvää ja paljon:) Mutta, koska en halua sälyttää vastuuta ertyisesti kenenkään niskaan, niin kävisikö nyyttärit?! Mä niiiiiiin tiedän, että lähipiirissä on ruokamestareita, joten tehköön jokainen jaksamisensa ja tahtonsa mukaan. (Toki koitan säästää arkkurahojen lisäksi vähän ekstraa, mutta tällä kulutusvauhdilla ei varmaan montaa kopekkaa ole....;))
Entä muuta? Mitä pitää ottaa huomioon? Tuhkat mielellään sirotellaan jonnekin; ilmaan, veteen jne. Jotain minulle tärkeitä paikkoja? Jokirantaan, tunturinlaelta ilmaan, jos joku haluaa kiinteän muistomerkin niin rippunen tuhkaa siihenkin paikkaan. Minulle sillä ei ole väliä, mutta jos lähiomaiset jonkin kiinteän muistamispaikan haluaa, jos se helpottaa surutyötä niin silloin juuh.
Kukkia! Kyllä ja paljon ja kaikenlaisia! Ja ne kukat laittakoon jokainen omalle pöydälleen! Eläviä ne ilahduttaa paljon enemmän kuin kuolleita. 1 iso punainen ruusu riittää minulle. Tai jos kaikki ipanat tahtoo antaa omansa, niin pakko kai minulla on taipua?!
Oliskos siinä tarpeeksi suuntaviivoja? Unohtuiko jokin olennainen?

Hmm. Jos tulee muita aatoksia mieleen, niin fiksailen tätä, mutta eiköhän tässä ollut ääriviivat ainakin. Kas kuinka kätsyä tää bloggaaminen. Voi nämäkin rustailla pois mielenpäältä ja täältähän nämä löytyy sitten. Ei juuri nyt tarvitse ottaa sanallisesti *in real life* näitä esiin.

S.A.

Onhan ollut viikko.

Maanantai ja tiistai valui ohi jossain hämärässä. Juttelemalla, miettimällä, itkemällä, lohduttamalla. Töissä kävi ryhmä jotain "kiinalaisen" näköisiä kysymässä saako ottaa kuvia. Lupasin, ainahan nyt kuvia saa ottaa ja ainahan niillä on jotkin Nikonit kaulassa. Yhtäkkiä huomasinkin lupautuneeni sekä omastani että työpaikkani puolesta jonkin korealaisen elokuvan kohtauspaikaksi ja siinä samassa rytäkässä myös itseni sivuosarooliin... Tämä elämä on kovin kummallista, oikeasti. Kuvausryhmä kävi keskiviikkona ja homma saatiin ns. pakettiin. Kovasti ne näyttivät peukkua ylöspäin, niin kaipa niistä joku otos meni sitten ihan jees. Hupsista.

Keskiviikkoilta oli etenkin Been surun musertavin. Ovet paukkui ja itkua ja huutoa riitti; tappelua ja kaikkea mahdollista pahan olon purkua. Torstaina kävi ilmi, että pappa olikin eronnut kirkosta (tosin Ukon sanojen mukaan "ei takuulla aatteen vuoksi, vaan pihiyttään"). Cee itki silmät päästään, että eikö pappa nyt pääsekään mandariinin syöntiin taivaaseen...? Ja minä lupasin (millä valtuuksilla???) että pääsee, pääsee tietysti!

Mietittiin, että mihin isänpäiväkortin/papanpäiväkortin voi laittaa ja ehdotin, että josko laitettaisiin kaikista lapsenlapsista kuva ja kortit arkkuun mukaan. Yhdessä mietittiin papalle tärkeitä juttuja ja Mynthonit (papanpastillit) nousi heti avainasemaan:) Siispä arkkuun lähtee pastillit, valokuva ja kortit + vainaa. Bee mietti, että jos joku varastaa ne pastillit (päädyimme siihen, että hautaustoimiston väki saa pukea papan- pidetään me se pappa elävänä muisto viimeisenä) ja minä vastasin Beelle, että jos joku elävä tarvitsee niin paljon Mynthoneita, että nyysii ne vainajalta, niin luulisin, ettei pappakaan olisi pahastunut niiden Mynthoneiden antamisesta tarvitsevalle.

Muisteluissa ollaan jo kuitenkin päästy jo niihin juttuihin, jotka oli papalle kovin ominaisia ja toisaalta meitä kovasti hauskuuttaviakin. Esim. hernekeiton lämmitys vedenkeittimessä ;D Vedenkeitin meni tuusannuuskaksi ja hernekeitoista tuli muuten tosi kuumaa ja ihan hetkessä. Mutta siis oikeasti vedenkeitin ei sovellu hernekeiton lämmitykseen. 

Tänään (olisiko voinut parempaa viikkoa sattuakaan???) alkoi kauan odotettu seinäkiipeily! Puolitoista tuntia istuskelin katselemassa Aata ja Beetä seinillä. Niin iloisina ja täynnä elämää! Niin sen pitää mennäkin. Elämässä on surua, mutta ei sellaista kaiken pois sulkevaa, vaan myös mukaville asioille täytyy olla tilaa!

S.A.

Teknologiasukupolven surutyötä...

- Äiti, voiko taivaassa jutella?
- Joo, voi tietysti.
- Onko taivas pieni?
- Ei, kun luulen, että se on hyvin suuri.
- Mutta jos on toisella laidalla taivasta ja haluaa jutella toisen kanssa, joka on toisella laidalla? Täytyypä ottaa puhelimet ja laturimet mukaan!
-  Niin. Niin se taitaa olla.
***
Ukon konkreettista ja toimeliasta(!!!) surutyötä:
- Mä kuule aattelin, että palokunta saa polttaa sen papan talon. Nehän tarvii aina niitä harjoituskohteita!
- Öh. No tota, jos nyt hoidetaan ensin ne hautajaiset ja eihän sitä nyt heti tarvitse päättää. Älähän hätäile, ettei tule sitten myöhemmin sellainen olo, että olisiko jotakin kuitenkin halunnut muistoksi...
***
Mä luulen, että saatan seota. Ei meinaa perässä pysyä, vaikka kuinka pitää huivista kiinni.