26.11.11

Kahdet hautajaiset.

Nyt ne on sitten takana.
Kahdet ihan erilaiset hautajaiset, mutta molemmat olivat ihanat (vai voikohan sanaa ihana käyttää hautajaisista???) Papan hautajaiset olivat hyvin pienet, vain me ihan lähimmät. Pappa siunattiin suoraan hautaan- ei siis kirkossa ja muistotilaisuus oli meillä kotona; vain me lähimmät paikalla. Uusi tapa oli minulle se, että hauta luotiin umpeen samoin tein. Siis Ukko, Ukon veli, Papan veli ja Aa ja Bee lapioivat haudan umpeen siinä meidän muiden laulaessa. Jotenkin harrasta, siis en saa sitä tunnetta puettua sanoiksi, mutta siinä oli jotenkin semmoinen "viimeinen palvelus"-fiilis. Käsittääkseni tämä ei ole kovin yleinen tapa ainakaan etelämpänä- ja ensimmäinen kerta minullekin, kun tähän törmäsin. Täällä se kuulemma on aika tavallista ja Ukko sanoi heti, että "TOTTAKAI me lapioidaan se itse!"

Toiset hautajaiset, vaikka ns. hiljaiset nekin, olivat suuremmat. Siunaaminen kirkossa ja sitten hautaan laskeminen, muistotilaisuus seurakuntatalolla. Oli lauluja vainajan elämän varrelta, aivan liikuttava kuvaesitys koko elämän matkalta ja sain kunnian lukea puheen, jonka edesmenneen vaimo oli kirjoittanut heidän yhteisestä elämästään. Edellisenä iltana yritin lukea puhetta läpi ja pääsin muutaman rivin eteenpäin ja itkin. Ja taas muutama rivi, itku. Ajattelin, ettei siitä kyllä tule mitään- en vaan pysty lukemaan puhetta niin, että siitä saisi selvää. Mutta pystyin. Aivan lopussa, kun kerrottiin lähtöhetkestä, kaunis ja kivuton, perheen ympäröimänä, niin siinä kohtaa petti ääni, enkä voinut yleisöön päin katsoa. Mutta koko tilaisuus oli lämmin ja yhteenkuuluvuuden tunne voimakas. Niin kaunis ja samalla sellainen toivoa antava. Elämä jatkuu, ei samanlaisena, mutta jatkuu. Toinen toistaan tukien.
***
Ja koska meidän perhe on liikkeellä, niin ei ilman kommelluksia selvitä -tietenkään-. Papan hautajaisissa oli todella lähellä, ettei Dee tipahtanut hautaan, oli hänen vuoro heittää ruusu arkulle ja otti sitten vähän vauhtia, että heitto onnistuu ja muks. Lensi likipitäen ruusun perässä hautaan. Sain onneksi haalarin selkämyksestä otteen.
***
Toisissa hautajaisissa supatin Aalle ja Beelle ohjeet, että kun laskemme kukkalaitteen arkulle, niin sitten pieni hiljainen hetki ja arkulta poistuessa nyökkäämme lähiomaisten penkkiriville. Ja Aa kysyi vilpittömän hämmästyneenä, että: "Miks me siihen niiden penkeille hyökätään?"
Minua alkoi naurattaa aika hervottomasti mielikuva tästä meidän norsulaumasta hyökkäämässä omaisten penkkiriville. Onneksi siis sain kuitenkin viestin perille: "NYÖKÄTÄÄN, EI HYÖKÄTÄ!"
***
Ja loppukaneettina Ceen kysymys: "Jahas, ketäs me sitten seuraavaksi haudattaisiin?" Niin ne lapset nopeasti tottuu tähän elämän kiertokulkuun. Vastasin, että toivottavasti ei ihan heti ketään.

S.A.

6 kommenttia:

Nollavaimo kirjoitti...

Nauran täällä vesi silmistä noruen. Voi hyvä luoja sentään. :DDD

Maami kirjoitti...

Voi apua tuota hyökkäämisjuttua...piti ääneen nauraa =D

Mie olen ollut useammissa hautajaisissa joissa luodaan kiinni heti...esim äitini ja isäni hautajaiset oli simmottiset.
Kummipoika kun haudattiin...niin lähimmät kävi illemmalla sitten luomassa haudan itse kiinni.

Ruska kirjoitti...

Uskomatonta, miten hautajaisjutut voikaan naurattaa :D Vaan ymmärrän tuntemuksesi tilaisuuksien ihanuudesta, samantapaista kokenut itsekin. Jotain niin kaunista ja lämmintä voi hautajaisissa olla. Paitsi, jos kyseessä olisi nuori ihminen ja/tai jotain tragediaan liittyvää - en osaa edes kuvitella sitä tuskan määrää :( Mutta vanhuus ja sairaus tekevät kuolemasta jotenkin helpomman ja kauniimman.

Anne kirjoitti...

Minäkin nauroin ääneen, ja sitä tapahtuu harvoin lukiessani!!!

jerikonruusu kirjoitti...

Apua! Ensin kyynelehdin ja sitten nauroin vedet silmissä.:)

Riikka kirjoitti...

Voi herranen aika, että nauran aina, kun tätä blogia luen. Kiitos siitä! Taas saatiin ikää lisää :D Ja tuo lapioimishomma oli minullekin uutta, mutta samat fiilikset tuli kuin sinulla. Jotenkin hieno viimeinen palvelus. Homma vedetään loppuun saakka...

-Riikka