Ylivuokralaisia.

Heräsin muutama kesä takaperin säännöllisesti aamulla viiden hujakoilla siihen, että joku rapisteli ulko-ovella. Säntäsin valppaana tarkistamaan tilannetta ja ei, ei koskaan ketään. Hetken epäilin jo omaa korvienväliäkin, mutta koska Remukin oli ärheänä, niin päättelin etten kuvitellut rapinaa. Niinpä yhtenä aamuna menin hyvissä ajoin pihakiikkuun aamukaffelle ja sain rapisijan ihan itseteosta kiinni. Orava. Suora valtatie kurren kodin ja ulkomaailman välillä kulki meidän ulko-oven päältä. Sinne välikattoon oli tehty oikein lokoisat olot. Minä tosinaiselliseen tapaan nappasin kastelukannun ja yritin heittää oravaa sillä. En osunut. Ukko hiilestyi minulle, että olen kuulemma hirveä raakalainen, mutta oravan onneksi varsin huonosihtinen sellainen.


Samalle päivälle Ukko uusi räystäslaudat ja teki niin pienet välit, ettei niistä mahtunut enää orava kulkemaan. Rauha maassa, talossa ja välikatossa. Niin luultiin.


Kunnes seuraavana aamuna rapina ei ollutkaan enää ihan pientä, vaan kuulosti siltä, että talostamme ollaan tekemässä vauhdilla katotonta mallia. Menin pihalle ja orava oli jyrsinyt räystäslautaa jo hyvän matkaa ja kolo alkoi olla jälleen hyvinkin oravan mentävä. Oravaa ei tuntunut yhtään häiritsevän 20 cm:n päässä aukeileva ulko-ovi, saatika ihmiset taikka koira.


Tajusimme Ukon kanssa, että sillä täytyy olla poikaset siellä, ei se muuten niin raivolla jyrsisi sitä lautaa. Ukko haki tikkaat ja repi edellisenä päivänä naulaamansa laudat irti ja asetteli ne vielä tellingiksi, niin että kulkeminen oli varsin helppoa. Seuraavaksi saimme ihastella(?), kun äitiorava kuljetti yksi kerrallaan vaaleanpunaisia nahkapalloja turvaan jonnekin toiseen paikkaan. Seuraavana päivänä orava kuljetti niitä nahkapalloja takaisin sinne välikattoon. Ilmeisesti uusi kämppä ei ollutkaan entisen veroinen ja näin ollen orava poikasineen päätyi takaisin ali(vai yli?)vuokralaiseksemme. Ok. Nyt, kun homma oli tiedossa, niin rapinakaan ei enää häirinnyt yhtään niin paljoa kuin aiemmin. Saimme seurata äitioravan kulkua eestaas ja yhtenä päivänä sitten olikin koko kurreperhe kurkkimassa suuren maailman ihmeitä. Pikkuoravat harjoittelivat ahkerasti hyppyjä ja kiipeilyä. Lapsiperheessä ulko-ovi aukeilee muutamia satoja(?) kertoja päivässä, eikä pikkuoravia tuntunut yhtään häiritsevän alituinen trafiikki hyppyharjoituspaikan välittömässä läheisyydessä. Eikä meitä ihmisiäkään häirinnyt hyppyharjoitukset.

Kunnes... yhtenä aamuna kurrepoikue napotti eteisessä topakassa rivissä ilmeisesti kaavailemassa muuttoa alempaan asuntoon, eli meille. NOUP! NYT RIITTÄÄ! Se, että saatte asustaa välikatossa ja kulkea pitkin ulko-ovea ja Ukko on rakennellut teille jumppapaikan ja optimaaliset kulkuolosuhteet, niin siinä on takuulla kaikki mitä voimme teille tarjota. ULOS! ULOS! Hus, pois meidän eteisestä!

Se muuttoyritys jäi kertaluontoiseksi ja hyvä niin.

Aija kyseli edellisessä postauksessa, että jätettiinkö villalangat paikoilleen, niin kyllä. Jätettiinhän ne. Mietimme illalla vielä sitäkin, että pitäisikö sitä kerää silputa vähän helpommin kuljetettavaan muotoon:)

Tuli vielä yksi oravatarina mieleen... Tädilläni oli pari kanaa kesäasukkina. Tädin navetan ylisillä oli myös oravanpesä. Pikkuoravat tulivat aterioimaan kanojen ruokakupille ja yhtäkkiä yksi oravababy oli oinahtanut kintut sojonaan selälleen. Tietysti kaikki luulivat, että kuolo korjasi sen, mutta mitä vielä. Orava otti parin tunnin tirsat ruokalautasen vierellä ja jatkoi sitten muina oravina touhujaan. Kanat (hertta ja martta) eivät ottaneet siitä nokkiinsa.

Että tämmöistä tärkeää tänään torstaina;)

S.A.