Välillä sydän meinaa pakahtua jonkin surullisen asian tiimoilta- jos asukas kertoo jonkin kipeän jutun menneisyydestään, mutta sitten hetken päästä armelias unohtaminen on jo pyyhkinyt murheen mennessään ja pohdimme onkohan jälkiruokana vadelma- vai hillasoppaa?
Tuntuu hyvältä olla juuri tähän suuntaan matkalla...
Viikonloppuna eksyin hetkiseksi, oikopolun piti johtaa ihan perille. No, joskus eksyessään päätyy sellaiseen paikkaan, että eksyminen tuntuu kovin vähäpätöiseltä :)
Voi olla, että lähitulevaisuuden kirjoitukset on kuvitettuja maakuntamatkailuraportteja, mutta on kai nekin parempia kuin ei mitään :P
S.A. itte
4 kommenttia:
Taidan ymmärtää tuon rakastumisesi. Aloitin oman pitkän työuran vanhusten parissa ja voi että vieläkin välillä on ikävä kaikkea sitä, mitä koin. No, olihan siinä meleko voimakas ensijärkytys, kun huonokuntoisten kanssa työskentelin. Mutta vanhukset on ihania ja heiltä kuulee mahtavia tarinoita.
Sinulle innostusta jatkoon ja hyviä työ- & opiskelukokemuksia edelleen.
Hienoa, että olet löytänyt työn, johon rakastua. Se on onneksi ja iloksi myös vanhuksille.
Minä olen myös ollut rakastunut, samalla lailla, mutta kaikissa rakkausjutuissa on kyyneleitä ja niin siinä sitten kävi, että aina kun joku ihana mummu poistui keskuudesta, minä surin, itkin ja surin... Otin sen homman liian tunteella, joten jätin sen. Onneksi nykyisessä työssänikin minulla on mummuja, joskin hekin poistuvat....
Voi, susta tulee loistava hoitaja! Viime elokuussa kuolleen äitini hoitoa ja hoitajia kun seurasin, niin kyllä sieltä erottui nuo kultakimpaleet seasta. Äitikin ne erotti (kun toisenlaisiakin valitettavasti on). Pidä toi <3
Lähetä kommentti