Pöllittyjä omenoita ja muita tarinoita.

Joku ihanahan se sitten lähetti sen Nukkumatin minun sängynlaidalle viime yöksi istuskelemaan. Sorry vaan, jos joku muu on nyt valvonut viime yön, mutta mie en! Join varmaan 2 litraa vettä illalla, enkä edes herännyt yöllä vessaan, eli olisikohan se eilinen tahmeus ollut ainakin osittain nestehukkaa? En käynyt saunassa, vaan pelkästään viileässä suihkussa ja se iskias ei ainakaan nyt tunnu niin ärhäkältä (että kiits vinkistä vilukissi=)). Elämä voittaa, hope so.

Illalla kävin Hehkulandiassa ja luin sieltä ihanan jutun mieliteosta laulaa mummoille. Jäin sitten sitä ajatusta pyörittelemään päässäni, tai siis ylipäätään ikääntyviä ihmisiä ja kohtaamisia heidän kanssaan. Ihan kesän alussa töihin pyörähti yksi mummo työasioissa ja sitten, kun ei kiirusta ollut, niin juteltiin niitä näitä kirveenpäitä lähes kaksi tuntia. Juhannuksen alla samainen mummo pyörähti töihin ja tuli halaamaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ukko kysyi jälkeen päin, kuka hän oli ja enpä minä siihen oikein osannut vastata muuta kuin, että yksi mummo, jonka lapset asuvat kaukana Susikairasta ja hän asuu toisessa kerroksessa tuossa viereisessä kerrostalossa ja että ne asunnot on tosi omituisia, kun keittiöstä pääsee suoraan saunaan. Ukko pyöritteli tapansa mukaan silmiä päässään ja hymyili vähän vinosti.

Pienenä koululaisena kuljin koulumatkat jalkaisin. Tutustuin jossain välissä vanhaan sotaveteraaniin. Hän tuli minua usein vastaan lähelle koulua ja sitten me kuljettiin yhtä matkaa sotavammasairaalan kulmille ja minä jatkoin siitä vielä eteenpäin, kotiin. Sillä Papalla oli usein kaksi omenaa matkassa ja niin me istuskeltiin rupattelemassa maailmanmenosta, minä katukivetyksellä istuen ja pappa pyörätuolissa ja söimme kirpeät omenat välipalana. Niin, että jos joskus vuonna -84-85 on erään sotavammasairaalan omenankulutuksessa ollut piikki, niin syyllinen istuu täällä:) Jotenkin liikuttaa vieläkin ajatus siitä, että se pappa "pölli" omenat ja rullaili kilometrin vastaan tuntematonta koululaista, jonka juttujen taso ei varmaan silloinkaan ollut kovin kummoinen. Niinä päivinä, kun sitä pappaa ei näkynyt, matka tuntui moninverroin pidemmältä ja tylsemmältä.

Tietysti siitä papasta äidillekin kerroin, joka -yllätys-yllätys- kauhistui aika tavalla. Ottaa nyt omenaa vieraalta vanhalta mieheltä! (Tänä päivänä ymmärrän hyvin äitini kauhistumisen!)

Vaikka sota-ajat tuntuvat itselle olevan hirvittävän kaukaisia, niin eihän niistä kuitenkaan ole pitkää aikaa. Vasta juteltiin yhden miehen kanssa, joka oli ollut evakossa jossain pohjanmaalla. Vuosia, siis tarkalleen 40 vuotta myöhemmin, tämä mies oli lähtenyt katselemaan niitä samoja seutuja ja löytänyt jopa sen silloin aikoinaan 18-vuotiaan tytön, joka oli hoitanut sekä talon omia lapsia, että näitä evakkolapsia. Tyttö, siis nyttemmin nainen, oli vain vilkaissut tätä silloin tapaamishetkellä 43-vuotiasta miestä ja todennut, että: "Kuhan ei vain olis ite Pentti!" (Miettikääpä miten syvän vaikutuksen se 3-vuotias on tehnyt siihen lapsenvahtiin, jos vielä neljänkymmenen vuoden päästä tunnistaa noin vain!)

Kotiterassilla istuskellessa mietin usein, kun Ukon mummo ja pappa aikoinaan palasivat poltetun talonsa raunioille kahden alle 3-vuotiaan lapsen kanssa ja asuivat siinä meidän terassin kohdalla maakuopassa talven yli, kun samalla rakensivat uutta taloa (sitä missä me nyt asumme). Ja ne samat neliöt, jotka välillä tuntuvat ahtaalta meille, riittivät 6 oman ja yhden ottolapsen ja vanhempien käyttöön. Miten liikuttavaa on kuunnella niitä muistoja, kun kapalla pottuja vaihdettiin naapurin Saaralta päälärillinen maitoa.

Minkähänlaisia muistoja omille lapsille jää heidän lapsuudestaan? Toivon mukaan sellaisia, joissa läheisistä välittäminen ja vaikka sitten "vain" omena olisi semmoinen suuri juttu.

Mutta nyt takaisin tähän päivään, tähän aikaan! Mukavaa torstaita kaikille:)

S.A.