Tajunnanvirtaa.

Minä olen sosiaalinen. Olen ulospäinsuuntautunut ja usein melko puheliaskin. Minulla on todella paljon tuttavia, paljon kavereita, hyvin monta ystävää ja erittäin läheisiä sukulaisia läjä. Silti minun on hyvin hankalaa tuoda itsestäni mitään esille tai kertoa omista murheistani. Asetun niin helposti toisen asemaan ja myötäelän toisen murheita. Uskoakseni minulle on helppo kertoa asioita. Ainakin tiedän läheisistäni todella paljon. Vaikka ystävä kysyisikin minulta: "Mitä sinulle kuuluu?" Niin ohitan sen äärettömän helposti hymyllä ja kuittauksella "hyvää" vaikka tosipuheessa kuuluisi ihan p**kaa. Siksi blogin kirjoittaminen varmaan sopii minulle hyvin. Tämän arjen raportoinnin lisäksi kirjoitettavaa löytyy aiheesta: minä, minä ja minun jutut! Kun ei ole tarkoitus juoruilla muiden asioista, eikä varsinaisesti pähkäillä maailmanlaajuisia asioita, niin oikeastaan ainoa mitä jäljelle jää on minä ja minun tekemiset. Ai, miten hyvältä tuntuu välillä olla kovasti itsekäs:)!
Erityisesti haluan painottaa sitä, että lähipiirini takuulla kuuntelisi kaikki juttuni ja olisi tukenani, mutta minä en saa itsestäni usein ulos mitään. Ajattelen helposti, että minun murheeni ovat kovin pieniä, enkä tahdo lisätä kenenkään taakkaa kumoamalla pikkuruisia asioitani toisen niskaan. Kun siihen totuttautuu ajan kanssa ja oppii järjestelemään asiat omassa päässään ja terapioimaan itse itsensä, niin kynnys avata itseään kasvaa vieläkin korkeammaksi. En ole joutunut pettymään ihmissuhteissa, ei minua ole petetty tai luottamustani ole käytetty väärin. Ei. Luulen, että olen aina ollut tämmöinen. Näennäisesti avoin simpukka.
Minulla on aina ollut tarve säilyttää osia itsestäni koskemattomana. Siis sellaisia, johon ei pääse käsiksi kukaan. Olen ajatellut, että ne ovat minun suojautumiskeino siltä varalta, jos jotain todella kamalaa tapahtuisi. Vaikka aivan kaikki muu katoaisi minulla olisi se tietty osa itsestäni, jota mikään ei pysty horjuttamaan tai kaatamaan. [Onkohan tässä tekstissä mitään järkeä?]
Sitten toisaalta mietin, että onko se hätävarjelun liioittelua varautua pahimpaan ja olla asettamatta itseään kokonaan "peliin"?

No se minusta tällä erää.
Se, mitä suuresti jaksan ihastella on se empatian ja välittämisen määrä, joka täällä blogimaailmasta huokuu. On se sitten onnea tai murhetta, niin niitä myötäeläviä kommentteja lukiessa liikuttuu aivan sydänjuuria myöten. Vaikka joskus omat sanat liimaantuvat näppäimistöön tulematta selkeänä ulos, niin jollain kuitenkin löytyy ne oikeat sanat, joihin on helppo yhtyä, vaikka sitten vain nyökkäilemällä päätään. Jotenkin sitä ajattelee, että täällä ollaan etuoikeutetussa asemassa, kun ollaan saatu näin hyviä tyyppejä ympärille:)

Ja sitten ihan pois netin ääreltä: Sunnuntaiaamuna luin kyyneleet silmissä ystävältä tulleen viestin, se oli niin liikuttava! Tänään kävin tapaamassa yhtä ihmistä, joka oli aivan äärettömän ihana ja ihminen isolla I:llä.

Enkä vaan millään voi tajuta, miten sitä voikin olla niin onnekas, että koko maailma tuntuu tällä hetkellä pullistelevan suuria Ihmisiä, rakkautta, välittämistä ja kaikkea kaunista!

[Ei tässä tekstissä tosiaan ole mitään järkeä, mutta ainahan tämmöinen tunteellinen luritus voidaan pistää raskauden piikkiin! Pitäkää peukkuja, että aakkoset on aiheuttaneet jotain hävökkiä siihen mennessä, kun pääsen töistä. Vaarana on muuten se, että kirjoitan näitä lässytyksiä enemmänkin 8O ja sniif-> luin äsken Sipulixin kommentin tuosta aiemmasta.]

Ja pakollinen loppukevennys: Kyseltiin siskon kanssa vähän huolissamme laktoosi-intolerantikko-äidiltämme syökö hän kalkkitabletteja ja onko käynyt mittauttamassa luustontiheyttä. Äiti vastasi, että ei syö, eikä ole käynyt, mutta on aika vasta tipahtanut keittiöjakkaralta ja selvinnyt siitä ilman murtumia, joten ei mitään hätää.

S.A.