Niisk.

Pitää kertoa yksi aiempi tarina tähän pohjustukseksi. Aa oli toisella luokalla, kun hän oli kiinnittänyt huomiota tosi pienikokoiseen ekaluokkalaiseen ja yhtenä päivänä Aa tuli itkien koulusta, kun "se pieni poika ei koskaan ole ensimmäisenä luokassa, eikä ruokalassa, kun se on niin pieni ja kaikki muut osaa juosta lujempaa kuin se pieni poika". No, sanoin Aalle, että juoksee joskus sen pojan kanssa ja antaa sen voittaa, jos se poika vaikuttaa olevan harmissaan siitä, ettei koskaan voita juoksemisessa ketään.

No, nyt Aan luokalle on tullut uusi oppilas, joka on huomattavan pienikokoinen. Aa kertoi hänestä jo eilen, mutta tänään oli sitten jälleen itkun paikka. Jotkut rinnakkaisluokkalaiset olivat tänään menneet tämän pienikokoisen selän takana tavallaan yhtä lyhyeksi ja puhuneet piipittämällä. Kysyin mitä Aa oli tehnyt huomatessaan tämän (tunti oli alkanut samoin tein). Kahdella seuraavalla välitunnilla Aa oli kaverinsa kanssa pyytänyt tätä tyttöä seuraansa ja viettäneet välitunnit yhdessä. (Joo, tässä kohtaa piti äidin räpytellä silmiä tiuhempaan). Sanoin sitten, että olen tosi onnellinen siitä, että Aa huomioi ympäristöstään tuommoisia asioita ja vielä reagoi. Rinnakkaisluokkalaiset eivät olleet irvaillaat enää.

Sanoin, että joskus voi käydä niinkin, että tulee itsekin kiusatuksi toista puolustaessaan, mutta silloin tietää sydämessään sen olevan oikein ja sen arvoista. Uskoakseni kuitenkin kiusaamisen avoin paheksuminen samanikäisten kavareiden taholta voi olla tehokas tapa lopettaa kiusaaminen alkuunsa. Jos kukaan ei naura ja lähde mukaan tollon puuhiin, niin ei sitä yksi viitsi kauaa asettaa itseään paheksunnan alaiseksi. Voi, kun tuossa Aassa riittäisi rohkeutta toimia aina noin ja havainnoida ympäristöään.

Äsh. Sekava sepustus, mutta *nyt vähän vaan itkettää*.