Ehkä viimeinen sairaalajatkiksen osa.

Pakko kirjoittaa nämä sairaalajutut päästä pois. Ne pyörii mielessä kuitenkin, joten napsutetaan ne sitten muistoarkistoon näin tuoreeltaan. Bee, kuten jo sanottu, oli aivan tavattoman urhea, vaikka kivut olivat takuulla välillä järkyttäviä.

Ensimmäiset 1,5 viikkoa poikaa vaivasi se hirveä päänsärky, joka iski aivan varoittamatta. Nyt ei satu yhtään ja minuutin päästä poika vääntelehti tuskissaan:( Pahimpiin kipuihin ei auttanut kuin morfiinipohjainen vahva kipulääke suonensisäisesti, niellen otetut lääkkeet tulivat paluupostissa samantien lattialle tai joskus hyvällä ennakoinnilla kaarimaljaan. Tuona aikana kaikki äänet ja valot pahensi kipua, joten istuin sitten pimeässä huoneessa hiljaa vahtien peiton liikkeitä- kai se vielä hengittää?

No, kun sitten hmm, joo, se oli perjantai, kun kysyin voitaisiinko kuitenkin ottaa se pään magneettikuva, kun kipu oli niin paikallinen. Poika näytti otsan ja ohimon välistä kohtaa, että tuohon sattuu. No lääkärit olivat tässä vaiheessa sitä mieltä, että päässä ei voi olla mitään mikä selittäisi oireet, joten kuvia ei otettu. Seuraavan viikon tiistaina kuvat kuitenkin päätettiin ottaa ja siellähän se pääpahalainen luurasi. Keskiviikkoaamuna lääkäri tuli kertomaan, että pää korkataan auki. Jos nyt kalpea voi vielä kalpeammaksi mennä, niin poika tosiaan valahti aivan valkoiseksi. Lääkäri kysyi, että mietityttääkö jokin? Bee siihen, että: "No en kyllä tiedä pystynkö pitämään päätä paikoillaan niin kauaa..." Reppana oli menossa kallonporaukseen hereillä:/ No, lääkäri kertoi, että se kyllä tehdään nukutuksessa ja Bee totesi: "No, eihän siinä sitten mitään!"

Minun työnantaja sattui olemaan sairaalalla käymässä juuri leikkauksen aikaan ja istuimmekin kahvilla koko leikkauksen ajan. Eipä olisi voinut parempaan saumaan juttukaveri tulla. Olisin takuulla muuten syönyt kynteni ensimmäistä niveltä myöten hermoillessani.

Vein pojan leikkaussalin ovelle 10:30 ja lääkäri soitti kahden aikaan ja kertoi leikkauksen menneen suunnitellusti ja hyvin. *huoh* Kolmen jälkeen menin teholle poikaa katsomaan ja Bee heräsikin juuri niihin aikoihin. Poika nousi istumaan ja totesi, että eihän tässä huoneessa ole telkkaria! Tehohoitaja tuumasi, että järjestyy kyllä. 4 Simpson-jakson ja Shrek 3-elokuvan (sekä näiden aikana syötyjen 2 voileivän, jogurtin, 2 pillimehun, makkarakeiton ja jälkiruokavanukkaan) jälkeen totesimme hoitajan kanssa, että potilas ei taida tarvita tehohoitoa enää;D

Tässä kohtaa jälleen muuten ruusujen paikka. Potilaskotiin varasin huoneen, koska teholla ei saa tietystikään vanhempi yöpyä. No, koska potilaan ei sitten tarvinnutkaan olla tehohoidossa arvioitua 1-2 vuorokautta, niin en sitten tarvinnutkaan sitä potilashotellia. Avaimia kyllä kanneksin taskussa sen yhden vuorokauden. No, soitin sitten potilashotelliin, että en tarvinnutkaan huonetta, niin ei tarvinnut maksaa sitä yhtäkään vuorokautta :O Aika reilua, minusta. Olisin kyllä ihan ymmärtänyt, että se yksi vuorokausi pitäisi maksaa, koska olen avaimet hakenut ja niitä itselläni kanittanut.

Tämä sairaus on nyt taaksejäänyttä elämää, poika on virallisesti julistettu terveeksi. Uudet pään kuvat olivat niin puhtaat, että lääkärikin hämmästeli sitä. Voinnin mukaan saa tehdä kaikkea, siis toki voimistuminen vie vielä aikaa (poika itse sanoi, että hiihtämään ei kyllä pysty, mutta sählynpeluu varmasti onnistuu;D). 1,5 kk:n päästä kontrolli, jossa ei enää kuvata päätä, vaan testataan immuunijärjestelmää. Siinä ei aivokirurgin mukaan voi olla vikaa, koska päästä otetuissa näytteissä ei ollut enää mitään elävää. Eli antibiootit ja oma puolustusjärjestelmä oli tuhonnut jo pöpön.

Jos nyt 1,5 kk:n sisällä tulisi kuumetta, meidän pitäisi mennä takaisin Oyssiin- ei minnekään terveyskeskukseen. Ja todellakin toivon, ettei kuumetta tule. Voin kuvitella, että varmaan pyörtyisin niille sijoilleni, jos nyt uusi kuumeilu alkaisi.

- Hätäkeskus.
- Täällä Akka hei! Äkkiä ambulanssi! Lapsella kuumetta!
- Onko paljon?
- No on 38!!!!!
- Onko ollut kauan?
- Joo! Puoli tuntia!!!!!
- Minkä ikäinen lapsi?
- Kohta 11!!!!! *kops, äiti pyörtyi*

***
Sitä pöpön reittiä ei saatu selville. Ei tullut itsellä muuta mieleen kuin se hammaspaise (elokuun 20. päivä, jotain hyötyä bloggaamisesta;P). Päästä otettiin röntgenkuvat, niissä olisi näkynyt pöpön puolen vuoden matka nuppiin ja niissä kuvissa ei ollut havaittavissa sellaista. No, en tiedä kumpi on kauheampaa, se että joku pöpö voi luustoa pitkin vaeltaa puoli vuotta etsiessään pesimispaikkaa vai se, että reitti jää mysteeriksi. Varmaan monet painajaiset vielä näen ja se kalmankeltainen, vahamainen, tulikuuma lapsipoloinen, jonka sai vaivoin ravistelemalla hereille- se varmaan kummittelee mielessä vielä pitkään:/

Mutta olisko tää case nyt tässä? Saatan vieläkin vaivata teitä näillä, jos jotain juolahtaa mieleen, mutta eiköhän tämä nyt ala olla paketissa. Kuten tuolla yhden postauksen lopussa olikin kommentti, uusintakierros on mahdollinen, kauhistuttava mörkö- mutta toivottavasti sitä ei tule. Huiiiiiiiii.

S.A.

Cee ja erityisesti Dee ovat eilisen päivän toivotelleet äitiä tervetulleeksi kotiin. Korvat soi huutomökästä. Äiti, katoilijoista pahin, on palannut pelikentälle ja nyt annetaan kolmiviikkoinen korkojen kera takaisin. Onneksi nappasin korvatulpat sairaalasta mukaan.

Työnantajalle ruusuja kans vielä. Totesi, että olet niin pitkään poissa kuin tarvitsee, sun paikka on nyt pojan tukena, älä ajattelekaan työasioita. Tarvitsetko rahaa?