Matkoilla 1.

Reissu kietoutui tehokkaasti hukkailun ympärille. Aa siis tosiaan jätti ensimmäiseen pysähdyspaikkaan puhelimen, josta se ystävällisesti toimitettiin mummolan postilaatikkoon, jotta saimme sen etelän reissuun mukaan. Annoin puhelimen pojalle keskiviikkoiltana.

Torstaina oli piiiitkäään ja hartaasti odotettu PowerParkpäivä. Been kanssa oltiin käyty vääntö, jos toinenkin pojan pituudesta. Kotona mitattuna saimme pojan pituudeksi 138,5 cm- ja osaan laitteista oli 140 cm:n vähimmäispituusvaatimus. Poika vannoi kotona mököttävänsä koko PowerParkpäivän, jos ei pääse kaikkiin laitteisiin. Sanoin, ettei ne vittuillessaan niitä pituuksia määrittele, vaan ihan siitä syystä, ettei minun tarvitsisi kaapia lusikalla poikaa asfaltilta päivän päätteeksi. Ymmärrän toki pojan harmistuksen, mutta vielä paremmin ymmärrän turvallisuusmääräyksiä.

Riemu oli käsinkosketeltava, kun "tuomio" oli: "Olet tarpeeksi pitkä kaikkiin laitteisiin!" Juhuuu! Isothan sitten lähti rannekkeet käsissään huitelemaan laitteesta toiseen ja me muut (minä, pienet ja serkkulikka) käppäiltiin aluetta ristiin rastiin. PowerPark on tosi siisti, siis kun kuitenkin on aika uusi huvipuisto, niin wc:t ja koko alueen yleisilme on tosi puhdas ja siisti. Hieno paikka.

Cee ei meinannut uskaltautua oikein mihinkään laitteeseen. Jonotimme yhtäälle ja toisaalle ja siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt nousta vehkeeseen, niin jarrut pohjaan, huutomekastus ja pakitus. *HUOH*

Röllimetsä oli jännittävä ja ah, viilein kohta koko puistossa. Rölli ja Milli kävivät esillä vain tasatunnein, siitä pieni miinus. Olisivathan ne voineet siellä seikkailla koko päivänkin. No nähtiin kuitenkin nekin.

Minä kävin vuoristoradassa (ihan pakko aina päästä puuvuoristorataan, se on niin paras!) ja sitten semmoisessa pääalaspäinsätkytyksessä. Hyvät kyydit!

Iltapäivästä Ceekin reipastui niin, että kävi tosi monessa laitteessa, joko minun tai serkkulikan kanssa- yksin ei vielä uskaltanut. Mutta onhan uskallusta tullut edellisvuodesta huimasti. Silloin piti pikkutivolin possujuna pysäyttää ekan kierroksen jälkeen ja ottaa pää punaisena karjuva lapsi kyydistä.

Kun huvipuiston sulkemisaika lähestyi, pyysin isompia poikia valitsemaan vielä ne viimeiset laitteet, joissa käyvät ja tulemaan sitten portille.

Bee tuli ja... sitten tuli Aa.

- Äiti! Mulla meni puhelin hukkaan!

*EI saa***a, v***u, per***e, hel****i! Miten SE VOI OLLA MAHDOLLISTA? Sulla on ollut se puhelin alle vuorokauden ja nyt se on taas HUKASSA! Ei tää vit** voi olla mahdollista, ei vaan VOI! Miksi sun tasku ei ollut kiinni????*

- Missä olit viimeksi?
- Törmälyautoissa ja sit siinä pääalaspäinlaitteessa.
- huohhuohhuoh...

Kävimme kiertämässä nuo edellä mainutut laitteet. Ei puhelinta.

Sitten vaan tekemään katoamisilmoitus. Sanoin, että ilmoittaisivat, jos vaikka löytyy vain riekaleita, sim- ja muistikortti nimittäin olisivat lähes kultaakin kalliimpia.

Hurjan hienon ja hauskan päivän tyhmä loppu. Tympi omasta ja pojan puolesta. Ei se opi ikänään, ei.

Perjantaina vietimme lepopäivää ihan leppoisasti. Uimarantailua ja rentoa kylällä käppäilyä. Ihanaa muuten olla kylässä keräilijöiden talossa:) Itsensä viihdyttäminen onnistuu ihan istumalla- kun vaan katsettaan kääntää niin aina löytyy mielenkiintoista katseltavaa. Kiehtovia tauluja, asetelmia tavaroista, hyllymetreittäin kirjoja ja autotallissa paloauto. Aivan. Oikea iso vanha paloauto.

Ja sitten tuli puhelu: "PowerParkista Moi! Puhelin on löytynyt ja täysin ehjänä!"

Unbelievable!

Perjantai-iltana hoputtelin poikia nukkumaan- sillä tiesin jotain mitä muut eivät vielä tienneet;D

Lauantaina tehtiin eväsleivät, syötiin aamiainen ja taas tien päälle. Ajelimme hitusen vaille 200 km ja kurvasin Jukuparkin (Kalajoki) parkkipaikalle. Aa ja Bee arvelivat, että käydään ABC-asemalla pissalla ja kun sitten paljastin, että mennäänkin päiväksi Jukuparkkiin- tuntui auto tosiaan nousevan ilmaan! :) Yllätys onnistui! Hih! Sää suosi ja aurinkorasvaa kului.

Seitsemän tuntia uintia, vesiliukuja, jäätelöä, makkaraperunoita, pillimehuja...

Kollaasin poikakuvan ottaminen oli oikeasti HAASTE! Miten saadaan 4 poikaa vierekkäin, samaan altaaseen yhtäaikaa? No ei juuri mitenkään. Missä Aa? En mä tiedä. Ai tuossa! No missä Bee nyt on? Ai laskee tuolta! BEE TÄNNE! Cee, ei saa mennä syvemmälle. Serkkulikka, pidä Deetä hetki, haen Been. Aa, jumankauta, nyt hiiteen sieltä jätskijonosta! Onko se liikaa vaadittu? YKSI KUVA, JOSSA ON MUN RAKKAAT POJAT??? ONKO??!! Nyt jumankauta siihen altaaseen, eikä kenellekään pupunkorvia! Olkaa paikoillanne! Cee et räiskytä nyt sitä VETTÄ! Jos ette ole nyt rauhassa ja paikoillanne, me lähdetään täältä heti pois! ÄITI HALUAA VAIN YHDEN KUVAN! VAIN YHDEN! Hymyä NYT!

*kiitti*

Kun uima-altaat vihellettiin tyhjiksi Aa ja Cee halusivat saunomaan. Me muut löntysteltiin hiljokseen portille päin. Viereisen kioskin tyttö kysyi meidän edellä kulkevilta nuorilta pojilta ovatko he kenties hukanneet lompakkonsa? Serkkulikka vilkaisi lompakkoa ja kysyi minulta, eikö se näyttänytkin Aan lompakolta! Bee vilkaisi ja varmisti- kyllä, Aan lompakkohan se siinä!

EI HEL****I. Aa otti lompakon 5 minuuttia aiemmin minulta saunaan mennessään ja se ei edes ehtinyt saunaan, kun se lompakko oli jo pudonnut!

Oli varsin tyypertynyt olo. Miten se voi olla noin huoleton? Ja miten sillä kaikesta Aku Ankan möhlinnästä huolimatta tuntuu välillä olevan Hannu Hanhen tuuri?! Otin lompakon laukkuun ja sanoin muulle porukalle, ettei puhuta mitään, vaan katsotaan, koska se itse huomaa kadottaneensa jotain.

Aa ja Cee tulivat saunasta. Aa taputti taskuaan ja huomasin ilmeestä, että se tajusi juuri sillä hetkellä, ettei lompakko olekaan hänellä. Totesi, että jätti sen pukukaappiin. (Siis sillä oli selkeä mielikuva lompakosta pukukaapissa- vaikka tosiasiassa se lompakko ei pukukaappia koskaan ehtinyt nähdäkään...) Annoin pojan lähteä etsimään- jos siitä nyt joku muistijälki jäisi vastaisuuden varalle.

Hetken päästä poika tuli ulvoen kuin arosusi. Lompakko meni ja rahat sen mukana. Totesin: Sepä harmi!

Parin sadan kilometrin päästä kerroin, että lompakko on minulla.

Loppumatkan käytin tuotesuunnitteluun. Semmoinen luotiliivin tyyppinen, selästä munalukolla kiinnitettävä malli, jossa roikkuu kettingeissä ja vaijereissa maallinen omaisuus. Ja niin tiukka, ettei sitä saa irrotettua ominpäin.

Joka tapauksessa: HYVÄ ÄITI-diplomi MINULLE! Nobelin rauhanpalkinto MINULLE! Oscar-pysti MINULLE!

Kesäyössä ajelin lasten tuhistessa väsyksissä sikinsokin autossa- tyyni ilma, laskeva aurinko ja unenpöpperöiset viimeiset sanat ennen nukahtamista: Tää on ollu mun elämän paras kesä!

... niin minunkin:)

Tuliainen kotiin. Jotenkin vaan niin sopiva meille! ;D

Tarina jatkuu...

S.A.