Isänpäivä ja uuden viikon alku.

Positiivista on tietysti se, että mitään karmaisevaa ei todella tapahtunut viikonlopun aikana. Isi sai Aan leipomaa kakkua (sitä toista, eka oli vähän reenausta;)), Bee teki kortin, Cee pyykkipoikaukkelin (kaljun) ja Deellä oli oikein taidevihko. Siinä oli valokuva taiteilijasta itsestään sekä nippu taidetta. Omia käden kuvia, maalaus, piirustus ja nauhaa ja tarraa ja se oli tietysti huippuhieno. Isi osaa hienosti mennä "päiväunille" odottelemaan kakkukahveja. Iskä nimittäin herää aina viiden-kuuden aikaan ja me muut hieman myöhemmin. Iskä menee kiltisti "nukkumaan" ja sitten me mennään herättämään. Minä ostin supertylsästi bokserit. Kaksi vapaapäivää riitti akkujen lataamiseen hienosti ja olipa ihanaa, kun koko porukka oli kotona ja hyvällä tuulella.
Isänpäivälounaalla käytiin ulkona ja jälkkäriksi katsottiin Kungfu Panda 2 ja kaikki patjat taas lattialla, perheterapiaa parhaimmillaan.

Aalla oli mennyt tänään hienosti koulussa (varovarovainen tuuletus) ja nyt toivotaan, että jätkä lopettaa alisuoriutumisen. Kun älliä olisi, mutta tavoite on "kuhan nyt läpi pääsee". Bee taas ulvoi viime viikolla yhden illan saatuaan elämänsä surkeimman matikankoenumeron (9+).

***

Kyllä siinäkin on oikeasti vähän järkeä, että vainaja haudataan kolmen päivän kuluessa. Ei nämä "odotteluajat" niin herkkua ole. Lapsilla jännittää ja niin edelleen. Ovatkin sanoneet, että olispa ne jo ohi. Allekirjoitan!

Yksi juttu on aivan rasittavaa. Nimittäin aina, kun joku kuolee, niin minä alan nähdä sitä jokapaikassa. Siis kyllä minä ymmärrän, että se ihminen on kuollut, mutta vastaantuleva auto näyttää sen ihmisen autolta, ohikulkija näyttää just siltä, jonkun takki on juuri sellainen mitä se ihminen olisi käyttänyt ja täytyy oikein tsempata, ettei nykäise hihasta, että "heiiiii!" Ihan kummaa, mutta ei takuulla tavatonta. Aikoinaan, kun oma pappa kuoli, minun piti monta vuotta miettiä ennen kuin soitan mummolaan, etten vahingossa kysy, että onko pappa siinä, tai mitä papalle kuuluu?

Yksi tuttu nainen muisteli, kun hänen äitinsä oli kuollut ja joku kaveri oli kysynyt vuosien päästä, että onko sulla lainata mehumaijaa, niin tämä nainen oli mennyt ihan lukkoon. Kertoi, että piti niellä kaikki sanat, kun ensin oli ollut tulossa "mun äidillä on", sitten samalla tajuaa, että eihän se enää äidin ole vaan hänen ja lopulta hän oli saanut vastatuksi, että "en mä tiedä". Sillä nauratti itselläänkin, ei kai nyt mehumaija ole sellainen jonka olemassa olo unohtuu:) Kummallinen on ihmisen mieli!

S.A.

Ps. Edelleen saa lähetellä leppoisia ajatuksia ja seesteisiä päiviä meille päin:)