On päiviä ja on PÄIVIÄ.

On niitä päiviä, jolloin kaikki tuntuu menevän vähän munilleen. Eilen esimerkiksi oli semmoinen päivä. Lähdin aamulla töihin ja ajelin rapiat 200 kilometriä toteamaan, että työkalut on minusta riippumattomista syistä jossain. Hukassa. Eli ns. hutimutka. No, soitto esimiehelle ja palkallinen "vapaapäivä"- tosin, että olin sen reilun 200 km:n päässä kotoa. Seuraava havainto oli, että autossa ei ollut parkkikiekkoa- soitto serkkulikalle, että viittitkö viskata lainaan? Joops. Kolmisen tuntia haahuilin kaupungilla etsimässä jätkille juhlavaatteita ja partiolaiselle sadekamppeita. Eräliikkeestä sain päivän parhaat hihitykset.
Kerroin reunaehdot: Vesisadetta luvattu, 40 km pyöräilyä ja 140-150 cm sadepuku tarvittaisiin.
Eräliikkeen mies vastasi: On meillä 140 cm pilkkihaalari!
Minä: No en miekään nyt ihan niin v-mäinen äiti ole, että poljetan 40 km:ä PILKKIHAALARIT päällä;D!
Saman sarjan housua ja takkia ei vaan löytynyt mistään, mutta otin sitten eriväriset- ja poika oli tyytyväinen. (Ja onhan noita käyttäjiä lisää kasvamassa, vaikka puku aika kallis olikin.)

Äitille (joka oli menossa mökille ja jonka olin aiemmin luvannut heittää mökkitien päähän ohikulkumatkalla) soittelin, että voidaankin lähteä heti, kun äiti pääsee töistä. "Ok, pääsen yhdeltä!" Sanoi äiti ja mie vastasin: "No tuun sitten yhdeksi hakemaan!" Olin tasan yhdeltä päiväkodin liepeillä kuuruamassa ja 20 yli yhden soitin taas äitille, että: "NO missäs olet?"
"No täällä kotona odotan, että tuut hakemaan!" "Ahaa... No mie oon oottanut 20 minuuttia täällä päiväkodin pihalla ja aiheuttanut pahennusta... Mikä lie hiippari!"

Kotimatkalla piti vielä pysähtyä tätilästä kukkasipuleita (kanna ja kärrää ruukut ensin kellarista ja huomaa sitten, että kaikki sipulit on mädäntyneet). Lisäksi pysähtelin vielä ruokakaupoissa (kahvia ja hammastahnaa), eikä ne puutteet koskaan tule yhdellä tekstiviestillä... Ei koskaan, vaan pirullinen varttitunnin väli niin, että ehdit ostaa kahvin ja lähteä jatkamaan matkaa ja sitten tulee hammastahnaviesti ja joudut pysähtymään vielä uudelleen. XO

Kotiin pääsin ja kun sain oven auki alkoi: "Äitiiii! Pakataan rinkka yhdessä loppuun!" "Äitiii, mun tukka pitää leikata!" "Äitiii! Kiristä mun farkkuja!" "ÄÄÄÄÄÄÄbbbbbÄÄÄÄbääää!" "Hauhauhauhau!" "Kuule, mitä mieltä oot, kun nyt on semmoinen tilanne, että......" Ja koko kakofonia rysähtää niskaan sillä samalla sekunnilla, kun avaat oven. Hetken, ohikiitävän hetken, mielessä käy 180 asteen pyörähdys takaisin autolle, mutta eihän sitä voi, ei sitä vaan voi.

Justiinana lyöt kaulimen pöytään ja komennat porukan jonoon ja kuuntelet yhden asian kerrallaan ja samalla teet kiireellisyysjärjestyksen. Lähempänä puoltayötä huomaat valvoneesi liki 20 tuntia ja normaalin lauseen muodostaminenkin on haaste. Kaadut sänkyyn ja nukahdat. Heräten 3:50 puhelimen ääneen. Kauhusta tukka pystyssä konttaat yli nukkuvien lasten ja Ukon. Puhelimen sointi keskellä yötä ei voi tarkoittaa kuin huonoja uutisia! Havaitset soittajaksi veljen ja ääni kauhusta täristen kysyt: "No mitä nyt?!!" Veli: "Onks sulla T:n numeroa? Tarttisin kato kyytin!" "NO ON!!!! Jumankauta, ei saa säikytellä keskellä yötä! Laitan sen sulle viestinä!" *KLIK*
(Joskus 15 vuotta sitten oli ihan normaalia, että puhelin soi yöllä neljältä, nykyään se tietää lähes poikkeuksetta todella huonoja uutisia. Onneksi ei kuitenkaan tällä kertaa.)

Puhelinralli ei vaan loppunut siihen. Veli oli antanut T:n numeron kaverilleen- sillä erotuksella, että veli oli antanut vahingossa minun numeron! Eli voitte kuvitella kyytiä odottelevia (kärsimättömiä) soittoja, jotka tulee minulle, vaikka pitäisi todellakin mennä ihan toiseen numeroon! (Noh;D tekevälle sattuu!)

Tänä aamuna väsytti ihan sikana- ja väsyttää itseasiassa vieläkin, mutta tänään on Euroviisut! Pakko valvoa!

S.A.