Tässä aamuhämärissä jäin miettimään tuota Villiviinin kommenttia edelliseen kirjoitukseen. Miksi äidit hyökkää toisiaan vastaan ja on niin hanakoita tuomitsemaan toisiaan?
Äidit pelkäävät. Pelkäävät, kun tietävät, että vaikka tekisi aivan kaiken "oikein", ei ole mitään takeita, että kaikki menee hyvin. Vaikka geeniperimä olisi ehdotonta A-luokkaa, kasvatus menisi oppikirjan mukaan, niin silti ei ole mitään takeita, että lapsesta tulee "kunnon kansalainen", mieleltään tasapainoinen, hyväkuntoinen ja että, lapsi eläisi hyvän ja pitkän elämän. Pelko saa ihmisen puolustautumaan ja hyökkäämään. Minua pelottaa millainen tulevaisuus lapsellani on, minun on pönkittettävä luottamustani jollain tavalla ja helpoin tapa on etsiä virheitä muista ja muiden tekemisistä. En uskalla luottaa siihen, että elämä kantaa ja hyvin monin eritavoin kasvatetuista lapsista tulee ihan tolkun aikuisia. Pelko ja epävarmuus omasta riittävyydestä -olen hyvä vanhempi ja valintani ovat oikeita meidän perheelle- saa etsimään "virheitä" toisten tekemisistä. (Enkä nyt puhu siitä promillen vatipäämarginaaliryhmästä, joka ei tiettävästi halua mitään hyvää lapsilleen, vaan ihan meistä tavallisista vanhemmista!)
Tunnistan sen pelon tunteen itsessänikin. Kun ajattelen tulevaisuutta ja kaikkea mikä vaikuttaa lapsiini, pelkään välillä niin, että puntit tutisee. Kun en minä voi vaikuttaa kaikkeen; sattumalla, kohtalolla, Jumalalla (nimetkää itse) on sormensa pelissä. Omien valintojen kiillottaminen vertaamalla niitä toisten valintoihin ja tuomitsemalla purkkiruoat, imetykset, kertakäyttövaipat, pyykinhuuhteluaineet, *lista loputon*, yritän vain vakuuttaa itselleni, että kyllä kaikki menee hyvin. Missä takuutodistus?! Kuka pistää nimen alle, että hyvin menee? Niin, ei kukaan.
Miksi isät ei hyökkäile toistensa kimppuun? "Ootko kuule kuullu, että se naapurin Pate syöttää lapselleen PURKKIRUOKAA?" "Joo, ja meidän naapurin Masa ei liota etikassa kestovaippoja joka toinen päivä!?"
Onko isien itsetunto vanhempina niin paljon vahvempi kuin meidän äitien? Onko miehet hyväksyneet sen, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Parhaamme tehdään ja loppuaika pidetään peukkuja.
Kaiken kaikkiaan pitäisi olla armeliaampi itselleen. Viitata kinttaalla ulkoa tuleville paineille ja jumankauta ainakin olla luomatta niitä paineita lisää itselleen. Jos koti onkin huiskin haiskin, tänään syötiin Saarioisten savikiekkoja, pönötettiin pyjamassa sohvalla ja pelattiin korttia, niin mitä sitten!? Se oli meidän lököpäivä ja tärkeä juuri siksi ettei tehty mitään! Jos naapurin Kaisa kuskasi lapsensa muskariin-satujumppaan-pianotunnille-keitti välissä kalasopan-pesi matot hangessa-ja vaihtoi autonrenkaat- niin se on Kaisan perheen asia. Kaisalla oli touhukas päivä, mutta ei se tarkoita, että Mairella pitää pistää paremmaksi. Eikä minä, Kaisa tai Maire olla yhtään sen parempia tai huonompia äitejä kuin toinen. Vissiin. Ehkä. Toivottavasti.
S.A.
14 kommenttia:
Viisaastipa kirjoitit!
Meillä ihan oman perheen kesken jo huomaa sen että miehet vain ottaa rennosti monet perheeseen asiat.
Oma pää on kuin Haminan kaupunki-koko ajan suunnittelee tuhatta asiaa ja miettii toisia tuhatta ja hoitaa niitä jotka on tässä ja nyt ja stressaa sadasta jutusta ja niistä ehkä yksi olisi oikeasti stressin väärti.
Jos on luonteeltaan vielä sen sorttinen että tykkää parjata muita niin tervemenoa jonnekin suomi24 tyyppiselle perhepalstalle, sieltä löytyy varmasti vertaisia peitsenheiluttajia :D-ei kiitos.
(itseasiassa miehet osaa varmasti naisten veroisesti olla ilkeitä toisilleen mutta se tapahtuu autojen/tietokoneiden/kalastuksen tms jutun tiimoilla ei kosketa perhettä. Sitten on niitä miehinä jotka vain ajattelevat jos joku vimmastuu- että antaa P**S**N olla ja viittaavat sille kintaalla-naiset kävisivät siinä tilanteessa märehtimään että kuka sanoi ja kenelle ja miksi ja jos se kuitenkin tarkoitti sitä ja homma paisuu kuin pullataikina)
Tällä haluan siis sanoa sitä että vaikka varmasti kaikkia äitejä ajaa se tietty ihan sama alkukantainen pelko, jotkut kanavoivat se asiallisesti toiset eivät ja en kyllä edelleenkään ymmärrä sitä miksi muiden kimppuun käydään vaikka niin hienosti tämän syyn selitit.
Mielestäni se ei oikeuta äitejäkään olemaan törkeitä toisiaan kohtaan.
Elä ja anna toistenkin elää-voisi olla oma mottoni.
Mukavaa päivää sinne Susikairaan!
Voi niin totta! Olen joskus erehtynyt jossain kertomaan, että lähdin töihin, kun lapset oli 1-vuotiaita, ja heti sain kuulla, kuinka uraäidit ne vaan ei ajattele lastensa parasta jne jne. Huokaus!
Luin just kodin kuvalehdestä juttua, että lasten pitäisi antaa kasvaa omatahtisesti ja rauhassa, saada viettää sitä lapsuutta. Minä olen jo aikaa sitten päättänyt, että lapsille riittää yksi harrastus viikossa ja muut päivät saavat, jos kerran niin haluavat, olla kotona, leikkiä ja touhuta omia juttujaan. Kyllä lapsetkin pitkän päivän jälkeen päiväkodissa ja koulussa kaipaavat lepoa ja rauhoittumista. Toki on niitäkin lapsia, jotka suorastaan hinkuavat joka ilta eri harrastuksiin, mutta meillä ei kumpikaan ole edes halunneet mitään muuta ja se sopii meille. Ja kellään muulla ei ole siihen mitään sanottavaa, ajattelen minä.
Sinä vaikutat kanssa sellaiselta "tolokun ihimiseltä" : )
Minna
Äitiys - ihan kamalan vaikea asia. Onko se niin, että kaikki äidit haluavat olla ns. hyviä äiteja, ihan niitä kaikista parhaimipia? Kun tekevät jotain, valintoja, on pakko mollata kaikki muut, että nousisi itse parhaimmistoon? Todistelisi itselleen ja muille olevansa niin Äiti :)
Niin se taitaa olla. Pyrkimys jatkuvasti parempaan äitiyteen aiheuttaa alemmuuskomplekseja ja silloin on "pakko" vähän saada mollattua toisia, että saisi omaa ylöspäin.
Äitiys on NIIN iso asia ja NIIN tärkeä asia, että se pakkaa olemaan mielen pohjalla koko ajan. Silloinkin, kun lapset eivät edes ole läsnä. Herättää tunteita. Mutta se, mikä toimii meillä ja on omalle lapselle hyväksi, ei välttämättä toimikaan toisella eikä ole toisten lapsille hyväksi. Jokainen kuitenkin on oma yksilönsä ja toimii vähän eri "koneistolla". Vanhemmuus paljolti muokkautuu myös lasten mukaan.
Kyllä vaan hyvin kirjoitit!
Viisaita sanoja sekä sinulta akka, että kommentoijilta. Vaikeaa on tämä äitiys, se on varmaa. Ja vielä vaikeampaa tuntuu olevan juuri tuo sallivuus muunlaisia äitejä kohtaan.
Kaikki perustuu oletettavasti äitimyyttiin? Äitimyyttiä on vaikea nitistää. Hmm, jos mietin omaa miestäni, sen kulttuurissa äitimyytti elää täydellisen vahvana, eli äidin täytyy imettää, purkkiruokia ei anneta, äidit ei mene töihin jne., koska tämä kaikki on lapselle parhaaksi! Ovatkohan naiset myös vähän enemmän perfektionisteja kuin miehet?
Se pelko ja se huono omatunto omista valinnoista... Mielestäni se, joka hyökkää toista vastaan ei ole varma siitä, että hänen valintansa hänen tilanteessaan on oikea valinta.
Jos minä kerron työssäkäyvälle äidille, että minä haluan hoitaa lapseni itse valinnastaan varma uraäiti onnittelee minua ratkaisustani minulle oikeana ja minä häntä hänen ratkaisustaan hänelle oikeana.
Sama on harrastusten suhteen - ei minun tarvitse mollata harrastavien lasten vanhempia vaikkeivat omat lapseni olekaan innokkaita harrastajia, eikä päinvastoin silloin kun kumpikin olemme ratkaisuihimme tyytyväisiä. Harrastukset lapsen mukaan - toinen haluaa joka päivä, yhdelle riittää kerran viikossa, joku elää hyvin ilman yhtäkään harrastusta.
On kyllä ikävä lukea mollauksia uraohjuksista, jotka hylkäävät lapsensa kuten myös tyhmistyvistä äideistä, jotka eivät osaa puhua kuin vaippamerkeistä ja niiden täytteeksi tulevasta tavarasta... Ikään kuin työhönlähtijä unohtaisi olevansa äiti tai ikään kuin ihminen tarvitsisi työtä säilyäkseen älykkäänä ja ajattelevana olentona.
Kaikkein tärkeintä olisi, että jokainen voisi tehdä sen ratkaisun, joka on itselle paras omassa perhetilanteessaan. Omalta kohdaltani olen saanut elää sekä työ- että kotiäitiyttä ja olen enemmän kotiäiti-ihminen, se minun olisi pitänyt ymmärtää heti. Nuorena kuitenkin uskoin liikaa ns. asiatuntijoita.
On hyvä, että on erilaisia tutkimuksia ja näkemyksiä, mutta jokaisen pitäisi löytää itsestään se, mikä on itselle parasta, millä lailla pystyy sen oman äitiyden postinsa hoitamaan parhaiten - itse näen sen kuitenkin äidin ihan tärkeimmäksi rooliksi kaikista mahdollisista rooleista mitä yhteiskunnassa on. Uskoisin, että äidin hyvinvointi on lapselle hyväksi ja äiti voi parhaiten silloin, kun tekee omia ratkaisujaan niin, että voi elää hyvällä omallatunnolla elämäänsä:)
Miehet - niin, uskonpa, että isät, joille lapset ovat yhtä suuri elämänsisältö kuin äideille, keskustelisivat näistä jutuista yhtä kiihkeästi.
Ainakin tuolla koirankasvatuspuolella näyttää olevan erittäin varmoja mielipiteitä siitä kuinka ainoastaan oikein se voidaan tehdä8]
Totta puhut, elämällä ei ole takuuta siitä, että kaikki menee hyvin ja vanhempien toiveiden mukaisesti. Voimme vain rakastaa ja kunnioittaa lapsiamme sellaisina kuin he ovat ja tehdä parhaamme...
:D mun ongelma on se, että ruoskin itseä milloin mistäkin syystä vaikkei edes parjata...ja aina kaikilla muilla näyttäis homma hoituvan paremmin, tyylikkäämmin, sofistikoidummin, hiljaisemmin, rauhallisemmin jne. lista loputon...mutta on mulla yks ässä hihassa, tykkään ihan hulluna omista lapsista! Ja vähän muidenkin ;) esim. Niiloa voisin alkaa, mutta luulen et välimatka vähä rajoittaa...
Hyvin kirjoitit asiasta, josta monet eivät uskalla sanoa suoraan mielipidettään! Ehkä tuo äitien ja isien ero tässä asiassa johtuu siitä, että äidit itse tuomitsevat ja syyllistävät herkemmin itseään kuin isät? Harvemmin isät syyllistävät itseään tai pohtivat ovatko tarpeeksi hyviä ja riittäviä isejä lapsilleen?
Tuttuja ajatuksia. Aikoinaan lasten tekoa harkitessani päätin pitää oman pääni ja tehdä oman harkintani mukaan ja siten, kuin itse parhaalta tuntuu. Jo laitokselta asti sitten syyllistettiinkin ihan urakalla, kun ei imetys lähtenytkään täysillä sujumaan, ja yhdelle "imetysfasistille" (suokaa anteeksi näin hirveä nimitys, mutta siltä se silloin tuntui) annoin mennä ihan täydeltä laidalta. On niin lystiä synnytyshormonien velloessa saada kuulla lopenuupuneena ja unisena ja itkua tuhraten keskellä yötä sängynlaidalla lapsi sylissä tasapainoillen, että miten sitä voikin olla niin huono äiti, kun ei osaa edes lastaan imettää...
Niin miehet kuin naisetkin osaavat olla susia toisilleen, mutta miehillä tuo ehkä suuntautuu enemmän työelämän kuin perheen suoritustilanteisiin. Heiltä kun ei kukaan ilmeisesti edes odotakaan mitään, ihaillaan vaan lujasti, jos isä on oikeasti muuta kuin se perinteinen etäinen versio. Eihän kukaan nykyään pahasti edelleenkään älähdä, jos isä lähtee nostelemaan ja jättää lapsensa, mutta ans olla, jos äiti tekee saman.
Siksi kai äitiys niin herkästi onkin arvostelun ja mittaamisen kohteena, kun se on niin keskeinen asia ihmisen elämässä. Itse oikeasti toivon, ettei kumpikaan lapseni koskaan muistele minua millään "äideistä parhain" -tyylillä, vaan mieluummin niin, että olihan se kipakka akka ja välillä ihan mahdoton, mutta kumminkin osoitti rakastavansa niin aineellisella kuin henkiselläkin huollolla. Ja itse asiassa minua ei kiinnostakaan kenenkään muun arvosanat äitiydestäni kuin lasteni; heille se äitiys on tarkoitettu ja heillä on oikeus sitä arvostella.
Totta turiset taas, kuomaseni. Naisella on sellainen sisäinen ohjaus tehdä koko ajan ja oikein... Mistä se tulee? Mulle se tulee siitä kun yritän pitää kaaosta loitolla. Mikä tietysti on ajanhukkaa.
Olipas hyvä kirjoitus! Erittäin hyvä. Samaa mieltä olen kanssasi!
Näin on!
Minä mm. olen erittäin fiksusti ekaa odottaessani julistanut, että meillä ei purkkiruokia syödä. Eikä syöty ennen kuin poika läheni ekaa ikävuottaan ja äitini totesi, että mites kummassa meinaat nassikalle monta kertaa päivässä purjeveneessä kokata sapuskat.. Ja siitä asti meillä syötiin myös purkkiruokaa. "Omantunnon" sai puhtaaksi keittämällä itse perunat ja lisäämällä sössöt joukkoon :D :D. Sanomattakin on selvää, että kakkosen ja kolmosen kohdalla purkit olivat jokapäiväsessä käytössä.
Kertiksiä olen käyttänyt jokaisella, edes harkinnut kestoja. Kierrätän niin tehokkaasti kaiken, että sen synnin itselleni sallein. Eikä totta puhuakseni pätkän vertaa kiinnostanut mitään sontavaippoja peseskellä, ei vaan ole minun juttuni.
Nuo kakspluspalstat yms ovat kyllä niin täyttä soopa-vertaistukipalstoja, että sieltä saa takuulla huonoimmat neuvot. Mutta ajatelkaas heitä, jotka todella kaipaavat apua ja hakevat sieltä niitä ja uskovat ne noudattaen täysin niitä? Huh, aika vastuu on kirjoittajalla, lukijastahan ei voi koskaan tietää.
Ehkä tämä on vain sellainen teema, jossa me äidit ollaan niin herkkänahkaisia? Epävarmoina otamme myös ne ei-niin-ilkeät kommentit loukkauksina..? (ehkä niitäkin on... onko? eikö? :-/)
Miksi emme osaa vain sanoa, että jees, taas annoin purkkiruokaa, kun se on niin kätevää.
Eräs ystäväni, sellainen naapurin Kaisa, vauhkoili, että hänen lapsilleen ei teollinen ruoka edes maistu, kun ovat tottuneet kotiruokaan.
Minä käänsin veitsen hänen omaan suuntaansa: Onpa harmi, teille tulee vaikeuksia kun olette jossain reissussa!
En kyllä ennen äidiksi tuloani edes aavistanut, että purkkiruoissa tai äidinmaidonkorvikkeessa olisi mitään väärää.
Kun olin nuorena neitinä marketin kassalla, niin niitä kyllä ladottiin yhteen sun toiseen ostoskassiin.
Ehkä purkkiruoka on vähän kuin Seiska: sitäkään ei kukaan tilaa tai osta, mutta kummasti vain on Suomen myydyin? ;-D
Lähetä kommentti