15.2.14

Miten onnekasta!

Ilmeisesti sellainen onnekkaampi jakso -viimeinkin- on koittanut! Ensi viikolla ratkeaa valmistunko toukokuussa vai elokuussa. Meillä on siis kesäksi ajateltuna sellainen vanhusten kotihoito-valinnaisjakso, jonka voi mahdollisesti saada hyväksiluettua aiempien opintojen ja työkokemuksen perusteella. Ensin ajattelin, etten edes hae hyväksilukua, sitten sain kesätyötarjouksen ja ajattelin, että menee vähän sähläämiseksi, jos on koulua ja töitä.

Ja sitten puhelin soi.

Ja minulle tarjottiin VAKITUISTA työpaikkaa!

Aivan omituista, sillä omastakin tuttavapiiristä löytyy monta, jotka lomittaa lomituksen jälkeen. Pätkätöitä vuodesta toiseen. Ja minulle tarjotaan paikkaa ennen kuin olen valmistunut ja sellaisilla ehdoilla, että aloitat sitten, kun pystyt. Me halutaan sut!

Tämä paikka on siis se pieni kotoinen yksikkö, jossa olin harjoittelemassa viime kesänä. Olen muutamia päiviä ollut siellä tuuraamassa nyt vastikään ja silloin minulle jotenkin avautui se "elinikäinen oppiminen"-juttu. Nimittäin siellä oli yksi asukas, joka oli puoliksi halvaantunut ja aika vuoteeseen hoidettava. Hän ei myöskään kovinkaan kommunikoinut puhumalla. Kun sitten tauon jälkeen palasin yksikköön, niin tämä asukas söi terveellä kädellä itse ja vastasi kysymyksiin aivan uskomattoman hienosti puhumalla! Minä taas raportinvaihdossa tuhersin itkua, kun olin tietenkin päivän aluksi kysynyt, että mitä täällä on tapahtunut? Vastaus kuului, että eipä täällä oikeastaan mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Ja sitten minun mittakaavassani siellä oli tapahtunut aivan valtavia asioita. Vaan niinhän se on, kun on siinä ytimessä kokoajan, niin ne muutokset tapahtuvat niin pikkuhiljaa, että niitä ei ole helppoa huomata.

Koen olevani ihan äärettömän onnekas, koska pääsen töihin paikkaan, jonka tunnen jossain määrin. Tiedän talon tavat, tunnen asukkaat ja työtoverit. Kyseessä on pieni (14 paikkainen) kodinomainen yksikkö, jossa esim. ruoat laitetaan itse (arkipäivinä kokki).

Ja kun olin jo tehnyt suurinpiirtein hakemuksia arkeologisille kaivauksille maailman ääriin- ja vain siitä syystä, että en kestä, jos minulla ei ole suunnitelmaa. Ahdistun toimettomuuden ajatuksesta ja nyt se

*puff*

on hävinnyt. Minulla on suunnitelma, minulla on työ, minulla on TYÖ!

On jotenkin lohdullista, että se, että minusta tuntui hyvältä olla siellä töissä, välittyi myös muille, että minut nähtiin soveliaaksi palaksi sitä työyhteisöä. Itsetunto kiipesi ainakin sata porrasta ylöspäin! :)

S.A.

Olisi niin paljon muutakin kirjoitettavaa tänne, mutta on myös tehtäviä, oppimispäiväkirjaa, isoa tenttiä jne.

Ajatuksiani vanhustenhoidosta tulette varmasti kuulemaan lisää!