26.1.11

Ehkä viimeinen sairaalajatkiksen osa.

Pakko kirjoittaa nämä sairaalajutut päästä pois. Ne pyörii mielessä kuitenkin, joten napsutetaan ne sitten muistoarkistoon näin tuoreeltaan. Bee, kuten jo sanottu, oli aivan tavattoman urhea, vaikka kivut olivat takuulla välillä järkyttäviä.

Ensimmäiset 1,5 viikkoa poikaa vaivasi se hirveä päänsärky, joka iski aivan varoittamatta. Nyt ei satu yhtään ja minuutin päästä poika vääntelehti tuskissaan:( Pahimpiin kipuihin ei auttanut kuin morfiinipohjainen vahva kipulääke suonensisäisesti, niellen otetut lääkkeet tulivat paluupostissa samantien lattialle tai joskus hyvällä ennakoinnilla kaarimaljaan. Tuona aikana kaikki äänet ja valot pahensi kipua, joten istuin sitten pimeässä huoneessa hiljaa vahtien peiton liikkeitä- kai se vielä hengittää?

No, kun sitten hmm, joo, se oli perjantai, kun kysyin voitaisiinko kuitenkin ottaa se pään magneettikuva, kun kipu oli niin paikallinen. Poika näytti otsan ja ohimon välistä kohtaa, että tuohon sattuu. No lääkärit olivat tässä vaiheessa sitä mieltä, että päässä ei voi olla mitään mikä selittäisi oireet, joten kuvia ei otettu. Seuraavan viikon tiistaina kuvat kuitenkin päätettiin ottaa ja siellähän se pääpahalainen luurasi. Keskiviikkoaamuna lääkäri tuli kertomaan, että pää korkataan auki. Jos nyt kalpea voi vielä kalpeammaksi mennä, niin poika tosiaan valahti aivan valkoiseksi. Lääkäri kysyi, että mietityttääkö jokin? Bee siihen, että: "No en kyllä tiedä pystynkö pitämään päätä paikoillaan niin kauaa..." Reppana oli menossa kallonporaukseen hereillä:/ No, lääkäri kertoi, että se kyllä tehdään nukutuksessa ja Bee totesi: "No, eihän siinä sitten mitään!"

Minun työnantaja sattui olemaan sairaalalla käymässä juuri leikkauksen aikaan ja istuimmekin kahvilla koko leikkauksen ajan. Eipä olisi voinut parempaan saumaan juttukaveri tulla. Olisin takuulla muuten syönyt kynteni ensimmäistä niveltä myöten hermoillessani.

Vein pojan leikkaussalin ovelle 10:30 ja lääkäri soitti kahden aikaan ja kertoi leikkauksen menneen suunnitellusti ja hyvin. *huoh* Kolmen jälkeen menin teholle poikaa katsomaan ja Bee heräsikin juuri niihin aikoihin. Poika nousi istumaan ja totesi, että eihän tässä huoneessa ole telkkaria! Tehohoitaja tuumasi, että järjestyy kyllä. 4 Simpson-jakson ja Shrek 3-elokuvan (sekä näiden aikana syötyjen 2 voileivän, jogurtin, 2 pillimehun, makkarakeiton ja jälkiruokavanukkaan) jälkeen totesimme hoitajan kanssa, että potilas ei taida tarvita tehohoitoa enää;D

Tässä kohtaa jälleen muuten ruusujen paikka. Potilaskotiin varasin huoneen, koska teholla ei saa tietystikään vanhempi yöpyä. No, koska potilaan ei sitten tarvinnutkaan olla tehohoidossa arvioitua 1-2 vuorokautta, niin en sitten tarvinnutkaan sitä potilashotellia. Avaimia kyllä kanneksin taskussa sen yhden vuorokauden. No, soitin sitten potilashotelliin, että en tarvinnutkaan huonetta, niin ei tarvinnut maksaa sitä yhtäkään vuorokautta :O Aika reilua, minusta. Olisin kyllä ihan ymmärtänyt, että se yksi vuorokausi pitäisi maksaa, koska olen avaimet hakenut ja niitä itselläni kanittanut.

Tämä sairaus on nyt taaksejäänyttä elämää, poika on virallisesti julistettu terveeksi. Uudet pään kuvat olivat niin puhtaat, että lääkärikin hämmästeli sitä. Voinnin mukaan saa tehdä kaikkea, siis toki voimistuminen vie vielä aikaa (poika itse sanoi, että hiihtämään ei kyllä pysty, mutta sählynpeluu varmasti onnistuu;D). 1,5 kk:n päästä kontrolli, jossa ei enää kuvata päätä, vaan testataan immuunijärjestelmää. Siinä ei aivokirurgin mukaan voi olla vikaa, koska päästä otetuissa näytteissä ei ollut enää mitään elävää. Eli antibiootit ja oma puolustusjärjestelmä oli tuhonnut jo pöpön.

Jos nyt 1,5 kk:n sisällä tulisi kuumetta, meidän pitäisi mennä takaisin Oyssiin- ei minnekään terveyskeskukseen. Ja todellakin toivon, ettei kuumetta tule. Voin kuvitella, että varmaan pyörtyisin niille sijoilleni, jos nyt uusi kuumeilu alkaisi.

- Hätäkeskus.
- Täällä Akka hei! Äkkiä ambulanssi! Lapsella kuumetta!
- Onko paljon?
- No on 38!!!!!
- Onko ollut kauan?
- Joo! Puoli tuntia!!!!!
- Minkä ikäinen lapsi?
- Kohta 11!!!!! *kops, äiti pyörtyi*

***
Sitä pöpön reittiä ei saatu selville. Ei tullut itsellä muuta mieleen kuin se hammaspaise (elokuun 20. päivä, jotain hyötyä bloggaamisesta;P). Päästä otettiin röntgenkuvat, niissä olisi näkynyt pöpön puolen vuoden matka nuppiin ja niissä kuvissa ei ollut havaittavissa sellaista. No, en tiedä kumpi on kauheampaa, se että joku pöpö voi luustoa pitkin vaeltaa puoli vuotta etsiessään pesimispaikkaa vai se, että reitti jää mysteeriksi. Varmaan monet painajaiset vielä näen ja se kalmankeltainen, vahamainen, tulikuuma lapsipoloinen, jonka sai vaivoin ravistelemalla hereille- se varmaan kummittelee mielessä vielä pitkään:/

Mutta olisko tää case nyt tässä? Saatan vieläkin vaivata teitä näillä, jos jotain juolahtaa mieleen, mutta eiköhän tämä nyt ala olla paketissa. Kuten tuolla yhden postauksen lopussa olikin kommentti, uusintakierros on mahdollinen, kauhistuttava mörkö- mutta toivottavasti sitä ei tule. Huiiiiiiiii.

S.A.

Cee ja erityisesti Dee ovat eilisen päivän toivotelleet äitiä tervetulleeksi kotiin. Korvat soi huutomökästä. Äiti, katoilijoista pahin, on palannut pelikentälle ja nyt annetaan kolmiviikkoinen korkojen kera takaisin. Onneksi nappasin korvatulpat sairaalasta mukaan.

Työnantajalle ruusuja kans vielä. Totesi, että olet niin pitkään poissa kuin tarvitsee, sun paikka on nyt pojan tukena, älä ajattelekaan työasioita. Tarvitsetko rahaa?

18 kommenttia:

Inkivääri kirjoitti...

Voi että, niin hauskasti kuin kirjoitatkin luen tätä kyynelsilmin, ilosta kyyneleet tällä kertaa, hymy huulilla. Toivottavasti ja erittäin todennäköisesti kaikki on ohi ja pääsette jatkamaan elämäänne onnellisissa merkeissä.

Sari kirjoitti...

Antaa tulla vaan tarinaa, poishan tuollainen on kirjoitettava mieltä painamasta. Ja ehkä joku taas saa näistä sun viesteistä itselleen voimia taistella sairaan lapsen kanssa. Ja ainakin osaamme hakeutua hoitoon, jos tilanteet pahenevat.
Kimppu ruusuja täältäkin työnantajalle, joka ymmärtää äitiä!

Pauliina kirjoitti...

Miten pystytkin kirjoittamaan vakavasta ja pelottavasta aiheesta niin, että kyynelten läpi alkaa naurattaa. Voimia koko perheelle ihan valtavan paljon!

Anonyymi kirjoitti...

Täälläkin ilosta itken, ei meinaa näppis näkyä.
Ihana että tauti on voitettu. Kirjoitit sairaalakokemuksista kyllä niin että itkin ja nauroin vuorotellen.Itsekin, äitinä joutunut olemaan sairaalassa monet kerrat että on noita tilanteita kanssa korvan takana.
Tiedän myös sen uusimismörön (kyseessä tosin eri sairaus). Se peikko on kurja kaveri istumassa olkapäällä mutta sen kanssa oppii elämään-sille osaa sanoa piut paut-jossain vaiheessa.

Voimia arkeen paluuseen. Terveitä talvipäivä koko katraalle!

<3 R&T

p.s. Sinulla on korvaamaton työnantaja!

Anitta kirjoitti...

Kylässä hyvä, kotona paras. Kyllä on ollut reipas poika, kymmenen+ pistettä. Äidillekin pointsit kun on kestänyt koko rumban.
Aurinko paistaa pitkästä aikaa ulkonakin. Kevät on tulossa. :)

Amalia kirjoitti...

Upeeta, että teillä on kaikki hyvin!!

iso (Dee) kirjoitti...

Hyvää normaalielämää Akalle ja perheelle! Nuhankin jälkeen osaa arvostaa tavallisia terveitä päiviä, saati sitten tällaisen kokemuksen jälkeen.

Anonyymi kirjoitti...

Ensimmäisenä kotiin tultua tarkistin, oletko kirjoittanut jatkoa sairaskertomukseen. Kirjoita vaan, niin paljon kuin huvittaa! Tyylisi on kaiken lisäksi niin mielenkiintoinen. Luulisin, että jos sairaaloiden raportit hoitajien kesken käytäisiin tällä kielellä läpi, niin kaikki osapuolet olisivat iloisempia.

Hyvä, että tauti on voitettu. Pöpötöntä jatkoa ja iloa talveen tv. Marketta

Eeva kirjoitti...

Ihana Akka! Kirjoita, näitä on sairauden kauheudesta huolimatta ihana lukea. Ymmärrät varmaan, mitä ajan takaa :o, en siis missään nimessä ole sitä mieltä, että sairastaminen on kiva juttu, mutta tapasi kirjoittaa on niin loistava!

Bee on kutakuinkin mun esikon kanssa samaa ikää, mä en todellakaan usko, että noin reipas mies meillä asuu kuin teidän B!

Ja hui hai, mitään uusintakierroksia ei tule, ei todellakaan.

Halit teille kaikille Siperian pakkasista!

Hanni kirjoitti...

Onko ajattelematonta, jos sanon, että kirjoita vaan lisää, nyt kun sairaus on voitettu. Siis uskomaton tarina kaiken kaikkiaan tuo Been selviytyminen. Etenkin nauratti tuo teho-osastolta herääminen :D Ihana!!Ja vaikka on ollut varmaan kamalista kamalinta aikaa sullekin, niin osaat silti kirjoittaa sen akkamaisen rempseästi. Ja se pelkomörkö häipyy pois vähitellen, ei se teille jää asumaan. Että mie oon teistä ylpeä! Enkä voi olla ajattelematta, että oikeasti siellä enkeleitäkin liihotteli parantamassa ja suojelemassa teitä. Pusu!

Villiviini kirjoitti...

Ymmärrät varmaan meidät itkeä vollottavat, sillä ilosta taidetaan itkeä vähän siellä sun täällä. Tässä myös. - Kiitos taas kirjoituksestasi, kun jaksoit vielä jakaa tämänkin. Kiitos myös Taivaan isälle ja sille enkelilaumalle, joka oli kanssanne.

Toivottavasti mahdollisimman moni lukee tämän ja jospa tämä auttaisikin jotain lapsensa vieressä tuskailevaa toista Akkaa tai Ukkoa. Olet upea äiti ja Bee loistopoika! Kimppu ruusuja sinulle, kimppu sairaalalle ja kimppu työnantajalle sekä tietysti vielä kotona pelänneelle muulle perheelle.

Rosali kirjoitti...

Kirjoita vain asioita pois päästä pyörimästä. Muut ovat oikeastaan jo kirjoittaneet sanat suustani. ;oD

Nina kirjoitti...

Tää lukija sanoo -kops. Kamalakamala reissu teillä takana. Nyt kaikki siis hyvin,huh. Nyt vaan normaalia säätöä teijän porukalla, kiitos!

Virvatuli kirjoitti...

Huh, ohi on vihdoinkin Via Dolorosa... ja onneksi tarina sai onnellisen lopun! Ihanaa kuulla että poika toipuu ja pääsette kotiin.

Patonki kirjoitti...

itkustusta edelleen.

mutta nauruakin.

ihana että olette kotona.

Anonyymi kirjoitti...

Lounasmunakkaan palaset ei millään meinanneet osua oikeaan kurkkuun tätä lukiessa. Olette kyllä käyneet ihan hirvittävän asian läpi, onneksi kaikki meni hyvin, toivotaan ettei mitään uusintoja tule, ikinä!
Päästä vaan kaikki pienetkin mietteet asiasta nyt ulos etteivät jää kaihertamaan. Voimia teille!

T. Nina

Myrkytar kirjoitti...

Onneksi, onneksi kaikki meni sitten loppujen lopuksi hyvin. Kyyneleet silmissä lueskelin nuo sairaalajutut läpi. Lapsen sairastaminen on kamalaa noin yleensäkin, saati sitten sellainen joka vaatii sairaalahoitoa.

Ruska kirjoitti...

Miten kamalaa ja miten ihanaa. Olen ollut blogitauolla, enkä nyt oikein tiedä, oliko parempi vai pahempi, kun en ole ollut kanssajännittämässä tuota kaikkea. Miljoonasti voimistavia halauksia Sinulle, jotta toivut rankempaakin rankemmista koettelemuksista. NIIN upeaa ja ihanaa, että olette taas voimissanne ja palautumassa arkeen!