30.10.13

Aan elämästä.

Saa tuohon aiempaankin toki vielä kysymyksiä heittää, mutta jossain aiemmassa tekstissä oli puhetta siitä, miten Aan kanssa päästiin tähän missä nyt ollaan. No, siihen tarvittiin paljon aikuisia, aikaa, maisemanvaihdos, rajoja ja rakkautta. Eipä ollut helppo tie se ja kyllä hirvitti! Tässä tapauksessa kuitenkin näyttää siltä, että valinnat osui oikeaan. 
Reilu vuosi takaperin ipana ehti tehtailla koko joukon lastensuojeluilmoituksia, myös minun itseni ilmoittamana. Pää piukeana piti miettiä, että mitä ihmettä tehdään, kun puhe menee kuin kuuroille korville. Toinen kuuntelee ja nyökkäilee ymmärryksen merkiksi ja kun käännät selän, niin on taas joku helvetin sotku selvitettävänä. Ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siinäpä oli lehmällä hermot koetuksella.
Koulusta tuli viestiä, kun touhuaa päivät pitkät kaikkea muuta kuin koulujuttuja, joskin fyysisesti kyllä oli paikalla, mutta aivan yhtä tyhjän kanssa oli se oleminen noin niinkuin muuten.
No, kuten arvata saattaa, niin sellainen oravanpyörähän siitä tulee. Minä aloin jo vasten tahtoani odottaa, mitä paskaa seuraavaksi tapahtuu, opettajat olivat jo valmiiksi sillä asenteella, että ei tästä mitään tule ja jotakin piruutta sitä taas keksitään. Kaverit odottaa, että kyllä se jotakin hullunhauskaa taas keksii. Kuinka käyttäytyy lapsi? Tottakai lunastaa odotukset kaikilla saroilla.
Ja vaikka ehkä olisi ajatusta siitä, ettei tämä kaikki ole oikein järkevää, niin paha siitä roolista on irti itsensä kiskoa.
Äitini sitten otti esille sellaisen vaihtoehdon tälle sotkulle, että josko poika kävisi viimeisen peruskouluvuoden "kotona" (siis minun lapsuudenkodissa) 200 km:n päässä täältä. Niin toimittiin. Ja kas, ei odotuksia kavereilta, ei ennakko-odotuksia opettajilta, ei hiuksia päästään repivää äitiä ja perin tulehtunutta kommunikaatiota. Vain turvallisia aikuisia, valvontaa, rajoja ja sitä rakkautta. Niin kuin poika itse sanoi: "Voisitteko te mummo tehdä minusta yhtä hyvän kuin teitte äidistä, sen siskosta ja veljestä?" 
Aa siis jatkaa asumista mummolassa opiskellen siellä, käy joka- joka toinen viikonloppu täällä kotona. Voi, kuinka meillä onkaan mukavaa nykyään. Meillä on niin fiksu ja pohtiva poika. Sellainen, johon voi luottaa, pitää puheensa ja lupauksensa.

Olen äärimmäisen kiitollinen ja etuoikeutettukin siitä, että meillä asiat meni näin. Ei välttämättä kaikki isovanhemmat jaksa tai pysty ottamaan enää tälläistä urakkaa kontolleen, mutta minulla onkin maailman parhaat vanhemmat :)

Ja siten se lapsi sitten paransi todistustaan, sai kesätöitä, pääsi ulkomaille, lopetti tollon työt, pääsi opiskelemaan ja oivalsi jopa sellaisenkin jutun, että "kun hän nyt opiskelee hoitotyötä, niin hän ehkä ymmärtää ihmisiä vähän paremmin, kun ei aina itselläkään ole mennyt kovin hyvin ja on tullut tehtyä hölmöyksiä". Se on suuri oivallus 16-vuotiaalta.

S.A.

Ps. Perheneuvolan työntekijä lohdutti, että yleensä esikoinen tekee pioneerityön pöllöilyssä- ne muut keksii sitten kokojoukon omia hullutuksia. Niitä odotellessa.

10 kommenttia:

-tarjah- kirjoitti...

Jess :)

Katja - Tässä ja Nyt kirjoitti...

<3 Katsotaan miten täällä päin esikoinen auraa tietä - vai sattuuko niin että seuraava tulee jyrinällä takaa :D

Amalia kirjoitti...

Huh kun kuulostaa tutulle, mitä on tuolla meidä nuorten porukassa. Siel on kans 14v. Elämä vakavasti vittua. Koulu ei vähempää vois kiinnostaa jne.

Susikairan akka kirjoitti...

Sitä niin toivoo, että ne ei heti elämänsä alkumetreillä sössi asioitaan- elämä kun ruukaa niitä haasteita paiskoa eteen joka tapauksessa. No, jokainen lentää omien siipiensä mukaan. :)

Kukkavarvas kirjoitti...

Mua kiinnostaisi tietää etä tuntuiko se ratkaisuna kuinka pahalta antaa pojan muuttaa pois? Meillä ei ole ollut mitään lähimainkaan sellaista että olisi joutunut kovin radikaaleja keinoja miettimään, esikoinen kun on vasta seiskalla. Mutta joskus itse mietiskellyt että mitenkä sitä minkäkin jutun kokisi ja missäkin tilanteessa toimisi. Että osaisiko nähdä kokonaisuuden ja ennenkaikkea nähdä niiden omien äidin tunteidensa yli.

Susikairan akka kirjoitti...

Kuule kyllä se söi naista. Tuli sellainen olo, että en mie osaa kasvattaa ees omaa lasta. Vaan pakko oli miettiä kokonaisuutta ja lapsen parasta. Sitä miten se saisi ne parhaat eväät elämään. Toisekseen se, että muutti "kotiin", eli mun ei tarvinnut miettiä mitään sellaista, että miten se pärjää esim. perhekodissa/sijoituksessa tms. helpotti kyllä. Toki omien vanhempien jaksaminen mietitytti myös, mutta koska ehdotus lähti alunperin sieltä päin, uskoin, että olivat voimat punninneet etukäteen. Helppo tie? Ei, mutta näin jälkikäteen- se ainoa oikea.

Villiviini kirjoitti...

Olet viisaa akka, jolla on viisas äiti. Miten voi pojastakaan muuta tulla, tuli se sitten vaikka miten kivisen tien kautta.

Sari kirjoitti...

Onpa sulla ollut mahtava äiti, kun kykeni vielä antamaan tuollaisen määrän rakkautta lapsenlapselleen ja sai hänet oikeille raiteille. Minusta ehdottomasti parempaa on apu omilta läheisiltä kuin ihan vierailta. Terveiset pojalle, että tuntuu olevan monella nuorella vaikeuksia, mutta kaikki eivät selviä yhtä upeasti kuin hän! Kyllä meilläkin esikoinen pisti elämänsä ranttaliksi, tosin vähän vanhempana, mutta siperia koulutti ja raiteilleen sekin elämä saatiin. Onneksi muutti Kainuuseen pois kaikista etelän houkutuksista ja ihan omasta valinnastaan. Ymmärsi mikä hänelle on parasta. Tsemppiä teille ja meille vanhemmille!

anni kirjoitti...

hienoa että ehdit/jaksat kirjoitella...aina mukavaa lukea kuulumisianne...jaksamista syksyyn!...pliis..älä pidä noin pitkiä taukoja! :D

Anonyymi kirjoitti...

Wau, on kyllä hatunnoston arvoinen juttu äidillä, pojalla ja mummolla. Ihanaa kun omasta perheestä löytyy tuollaisia voimavaroja!
-Nina ex-insinööri, tuleva sairaanhoitaja