Semmoinen teksti lähti paikallislehteen :)

Työntekijä; ihminen.

Työskenneltyäni useissa yrityksissä muutaman vuosikymmenen aikana olen mietiskellyt työhyvinvointiasioita paljonkin. Pohjimmiltaan työhyvinvointi ei suinkaan lähde muhkeista bonuksista tai muista hyvistä eduista. Kyse on siitä, että työnantaja/esimies ymmärtää työntekijän olevan ihminen, kokonaisuutena ainutkertainen. Siitä, että työntekijällä on oma elämänsä myös työpaikan ulkopuolella. Siellä voi olla suuria suruja, valtavia iloja ja mitä tahansa siltä väliltä. Välillä ne asiat heijastuvat työntekoon, ihmiseen itseensä. Ei kukaan pysty kokonaan heittämään päiväksi syrjään asiaa, joka painaa mieltä. Hyvä työnantaja/esimies onnistuu luomaan työntekijään sellaiset välit, että asioista on helppo puhua. Jos saa sanottua mieltä painavan asian, niin se on jo puolet helpompi kantaa.

Ja miten sellaiset välit luodaan?

Huomioimalla. Se, että toivotetaan ”hyvää huomenta”. Uskomatonta, mutta totta; on sellaisiakin esimiehiä, jotka kohtelevat työntekijää kuin ilmaa. Sinulle ei toivoteta ”huomenta” tai ei sanota töistä lähtiessä ”heippa”. Kyllä siinä tuntee itsensä tärkeäksi, kun kukaan ei noteeraa olemassaoloasi - vaikka itse toivottaisitkin huomenta ja sanoisit heippa.  Huomioiminen niin, että edes joskus kysyy: Mitä sinulle kuuluu, miten voit? Vaikka se työntekijä sillä hetkellä vastaisikin ”ihan hyvää”, niin kysymyksestä pohjimmiltaan välittyy viesti; olen kiinnostunut sinun voinnistasi. Tai jos työntekijä kertoo jonkin henkilökohtaisen asian, siihen voi palata joskus myöhemmin uudelleen- miten se asia, joka silloin mieltäsi askarrutti, ratkesi? Jos et tahdo puhua siitä enää, niin ei se haittaa (haluan vain osoittaa, että kuuntelin sinua silloin).

Älä tapa luovuutta. Jos työntekijällä on jokin ehdotus/idea, kuuntele. Älä tyrmää sitä heti, vaikka se olisi aivan järjetön. Kuuntele ja anna asian muhia. Nimittäin jonain päivänä se sama työntekijä saattaa keksiä aivan järkevän ja toteutuskelpoisen idean. Kunhan luovuutta ei tapeta.

Huolehdi lakisääteisistä velvoitteista. Työvuorolistat. Se, että työntekijä saa ne itselleen silloin, kun kuuluukin. Sellainenkin asia antaa signaalin; arvostan sinun aikaasi ja myös muuta elämääsi. Jos työvuorolistojen kanssa jatkuvasti vitkutellaan tai niitä ei huonoimmillaan ole ollenkaan saatavilla, niin vääjäämättä siitä tulee olo, että ”eihän minulla muuta elämää olekaan”. Silloin työntekijä joutuu sumplimaan menojaan ja sitten saattaa käydä niin, että jokin meno onkin pakko tehdä työaikana. Jos työvuorolista on aikoinaan saatavilla, niin työntekijä pystyy todennäköisesti sopimaan hoidettavat asiansa työajan ulkopuolelle. Puhumattakaan siitä, että esimerkiksi perheellisillä työntekijöillä pitäisi ilmoittaa lasten hoitoajat hoitopaikkaan.

Palkanmaksu. Se, että tili tulee silloin, kun pitää ja siinä pääsääntöisesti ei ole huomautettavaa. Ihmiset palkkojakin laskee ja virheitä sattuu, se on inhimillistä, mutta jos palkanmaksu laahaa kokoajan jäljessä tai niissä on poikkeuksetta korjattavaa, niin antaako se luotettavaa kuvaa?

Tasapuolisuus. Älä työnantajana ikinä syyllisty siihen, että työntekijän/tekijöiden kuullen vertaat heidän elämäänsä keskenään. Esimerkkinä mainittakoon tilanne, että kahdella työntekijällä olisi hyvin erityyppinen, mutta tärkeä meno. Älä koskaan sano työntekijöille, että päättäkää te keskenään, kumman meno on tärkeämpi. Pohdi asioita myös työntekijän näkökulmasta.

Suhtautuminen sairastumiseen. Jos työntekijä sairastuu, hän tuskin sairastuu siksi, että haluaa aiheuttaa harmeja työnantajalle. Varmasti jokainen joka sairastuu, olisi mielellään terve ja työkykyinen. Kun sairastumisesta on todistus, niin hyvä työnantaja/esimies toivottelee pikaista parantumista eikä aloita vuolasta harmittelua siitä, kuinka hankalaksi kaikki nyt menee. Voivottelu ei suinkaan lisää työntekijän tunnetta tärkeydestään, vaan saa olon tuntumaan vieläkin kurjemmalta.

Hyvällä työnantajalla ja esimiehellä on käsitys siitä, mitä työntekijä tekee. Aikataulujen ja raamien laatiminen tehtävälle työlle on realistisempaa, jos on käsitys siitä mitä tehdään. Riittämättömyyden tunne on riipivä. Jos haluaa tehdä työnsä kunnolla ja se on mahdotonta siitä syystä, että ylhäältä käsin on määritelty missä ajassa mikäkin tehtävä tulee tehdä. Jos työntekijä ei ehdi, niin hän voi oikeutetusti kysyä; mitä voin jättää tekemättä? Jos taas työntekijä A ja B suoriutuvat annetuista tehtävistä toinen nopeammin ja toinen hitaammin, niin tekeekö hidas B perusteellisemmin ja nopea A hutiloiden? Voisivatko A ja B tehdä työtä työparina, jolloin he voisivat oppia toisiltaan työtapoja tms., jolloin keskimäärin voitaisiin päästä siihen tulokseen, että sekä A ja B tekevät työnsä laadullisesti riittävän hyvin ja ajallisesti riittävän nopeasti.

Keskiössä työhyvinvoinnissa on mielestäni työntekijän siis ihmisen kunnioittaminen. Se, että teoillaan ja sanoillaan osoittaa arvostavansa työpanosta, jonka työntekijä antaa. Arvostaa ihmistä kokonaisuutena. Jokaisessa meissä on vahvuuksia ja heikkouksia, niin työntekijöissä kuin esimiehissäkin. Inhimillinen esimies kertoo myös omista asioistaan esimerkiksi sen verran, että jos on huono päivä, niin sen voi sanoa. En tänään ole juttutuulella, vika ei ole teissä vaan … (nukuin huonosti tms.). Se toinen ihminen ymmärtää kyllä, parhaassa tapauksessa päivä sujuu huomattavasti kivuttomammin, työntekijä voi keventää osaamisensa puitteissa esimiehen työtaakkaa. Kurjin tilanne on se, että esimies antaa kaikin tavoin ymmärtää, että NYT ON HUONO PÄIVÄ ja työntekijä jää pohtimaan, että olenko minä tehnyt jotain väärin?

Hyvinvoivassa työyhteisössä työntekijä joustaa. Työntekijällä on tunne, että työpanoksellani on väliä ja minun työtäni arvostetaan. Uskallan ottaa asiat puheeksi pelkäämättä, että tästä koituu minulle harmia. Hyvinvoiva työntekijä puhuu hyvää työpaikastaan ja työnantajastaan. Hyvinvoiva työntekijä pystyy käyttämään vapaa-aikansa voimaantumiseen ja akkujensa lataamiseen sen sijaan, että miettii mitä työpaikalla odottaa ja miten selviän tulevista työtehtävistä.  Hyvinvoiva työntekijä sitoutuu työpaikkaansa ja pyrkii tekemään työnsä hyvin.

Tähän mennessä työnantajalta on kulunut 0 euroa (lukuun ottamatta palkanmaksua). Jos päätyy johonkin bonusjärjestelmään, se tuskin tilannetta työhyvinvoinnin kannalta heikentää, mutta se ei missään tapauksessa ole hyvinvoivan työyhteisön edellytys.

Yksi tärkeä sana, joka oikeassa paikassa sanottuna merkitsee todella paljon, on kiitos.

 

Sillä sanalla välittää sen kiitoksen lisäksi myös tiedon: huomioin työpanoksesi, arvostan mitä olet tehnyt, olet tehnyt työsi hyvin, sinä merkitset minulle/työyhteisölle paljon.

Huomioimalla jatkuvasti vain huonosti menneet asiat ei suinkaan motivoi työntekijää parempaan suoritukseen, vaan saa aikaan negatiivisen kierteen. Totta kai virheet tulee huomioida, jotta osaa jatkossa olla tekemättä samaa virhettä uudelleen, mutta jos aina vain otetaan puheeksi virheet, niin käteen jää tunne: en osaa tehdä mitään oikein. Silloin motivaatio työn tekemiseen laskee ja alkaa tehdä virheitä myös sellaisissa asioissa, jotka oikeasti osaisi tehdä virheettömästi. Huomioimalla onnistuneen suorituksen taas ruokkii tunnetta onnistumisesta, jolloin ihmisellä on pyrkimys vielä parempaan suoritukseen.

Yrityksen visio siitä mitä ollaan tekemässä, pitäisi olla jokaisella tiedossa. Jos esimiesasemassa olevia henkilöitä on useampia, niin sitä suuremmalla syyllä pitäisi tarkistaa yhteiset linjaukset siitä MITÄ tehdään ja MITEN tehdään? Jos näkemyseroja on, niin työntekijällä on hyvin hankala päättää millä linjauksella edetään - puhumattakaan siitä, että saattaa tulla tehneeksi turhaa työtä, jos sitten olisikin pitänyt tehdä sen toisen näkemyksen mukaan. Eli näkemyserot selvitellään ennen kuin työntekijää ohjeistetaan työhön.

Vaikeina taloudellisina aikoina työhyvinvointiin panostaminen kannattaa, sillä hyvinvoiva työntekijä on kävelevä mainos. Se näkyy ihmisestä ulospäin, kun on hyvä olla. Iloisesta, hyvinvoivasta ihmisestä välittyy ympäristöön viesti; minä voin hyvin, minä osaan ja onnistun.

Hyvinvoiva työyhteisö sykkii positiivisesti ulospäin. Hyvinvoivaan työyhteisöön on helppo mennä niin ulkopuolisena työntekijänä kuin asiakkaanakin. Hyvinvoinnista välittyy viesti ”tervetuloa, me voimme hyvin ja toivomme sinunkin voivan hyvin”. Hyvinvoiva työyhteisö kestää hetkellistä epävarmuutta ja esimerkiksi töiden uudelleen järjestelyä huonosti voivaa työyhteisöä paremmin. 

Hyvinvoiva ihminen pyrkii vaistomaisesti vielä hieman parempaan suoritukseen eikä lannistu vastoinkäymisistä. Avuliaisuus ja tilanneherkkyys korostuvat hyvässä työyhteisössä.

Joissakin työyhteisöissä yllämainitut asiat ovat itsestäänselvyyksiä, ihmistä kohdellaan ihmisenä ja annetaan kiitos hyvin tehdystä työstä sen tekijälle/tekijöille.

Joissakin työyhteisöissä ei. Miksi?

Susikairan akka (tässä kohdassa toki oikea nimeni lehdelle lähteneessä versiossa)

Hyvinvoiva työntekijä, joka parantelee kevätflunssaa kotisohvalla työnantajan tuomaa komediaa katsellen, suklaata syöden ja hyvinvointiasioita pohdiskellen.

Työhyvinvoinnista.

Kun on ollut aikoinaan vuosia työpaikassa, jossa työntekijää ei arvosteta tai sitä ei ainakaan mitenkään osoiteta, niin jaksan hämmästyä kerta toisensa jälkeen tätä nykyistä työpaikkaani. Ensinnäkin, palkka tulee jo päiviä ennen virallista tilipäivää. Aiemmin se tuli noin viikon sisällä siitä, jolloin se piti olla tilillä. Jep, tyhmää suostua sellaiseen, mutta kun on asiasta maininnut ja saanut siitä vittuilut tarpeeksi usein, niin sitä taipuu osaansa. Ja monen muunkin asian kanssa sama juttu. Kun työnantaja kaikin tavoin osoittaa, että työntekijällä ei missään tapauksessa saisi olla muuta elämää kuin työ, niin kyllähän siinä ennen pitkää lannistuu.

Kun tammikuulla sitä lomaa Ukon kanssa suunnittelimme, työnantajani suhtautui asiaan niin, että "tottakai varaat loman ja kaikki muu järjestyy kyllä, ihmisellä pitää olla elämässä muutakin kuin työ ja hyvinvointi elämässä kokonaisvaltaisesti heijastuu työnteossa". Niinpä, voi kun kaikki maailman työnantajat tajuaisivat tämän. Työntekijä ei ole mikään pakollinen paha joka pyörii haitoilla, vaan tunteva elävä ihminen, jolla on elämää myös työpaikan ulkopuolella. Voi olla iloja ja suruja ja ties mitä, mutta jos esim. työssä voi hyvin, niin siitä saa myös paljon potkua ja sietoa niihin muihin arjen haasteisiin. Ja kun voi hyvin kokonaisvaltaisesti, niin jaksaa työssä ja antaa työyhteisölle enenmmän ja on todennäköisesti myös joustavampi.

No nyt sitten sairastuin oikein kunnon flunssaan. Kävin terveyskeskuksessa hakemassa sairaslomaa, koska olo vaan oli niin huono, että tuntui ettei pysy tolpillaan. Soitin työnantajalle ja ilmoitin sairaslomasta. Entisessä työpaikassani olisi todennäköisesti voivoteltu kuinka pahaan paikkaan sairastuin ja kuinka hankalaa kaiken järjestäminen nyt onkaan. Ja mitä tekee nykyinen työnantaja: Toteaa, että toivottavasti paranet pian, juo paljon lämmintä, muista levätä. Ja sitten muutaman tunnin päästä ovikello soi ja työnantaja tuo dvd-boxin komediaa ja suklaalevyn, koska myös mieli kaipaa virkistystä sairastaessa :).

En todellakaan oleta, että kaikki työnantajat säntää hyysäämään flunssaisia työntekijöitä, mutta pieni ele, jolla tosiaan osoittaa välittävänsä työntekijästä merkitsi minulle aivan älyttömän paljon. Olo koheni huomattavasti! Ja suklaa on aina hyvää :D

Tästä teemasta tulen vielä kirjoittamaan enemmänkin, mutta nyt pitää kääriytyä vilttiin ja alkaa katsomaan komediaa, koska työnantaja käski.

Tavallista menoa.

Facebookin puolella olen kertoillut meidän elämästä kavereille ja Cee on saavuttanut aikamoista mainetta. Melkeinpä jokaiselle päivälle tulee jokin oivallus, kommellus tms. jota saan itsekin nauraa vedet silmissä. Eilen viimeksi käytiin sangen hervoton vuoropuhelu:

Cee: Minä vuonna sä oot äiti syntynyt?
Minä: -77.
Cee: Häh?! Sehän on ihan liian aikaisin! Ootko sä niinku pahasti keskonen?
Minä: ...

***
Eipä silti, nokkelia ja sanavalmiita ovat nuo isommatkin. Seuraava keskustelu myös eiliseltä:

Aa: Aattelin myydä vaatteita kirppiksellä.
Minä: No tuo tänne, niin Bee voi katsoa ne läpi, haluaako se jotain niistä. Kyllä mä voin maksaa niistä.
Bee: No sähän oot jo maksanut ne kertaalleen!
Minä: Hyvä huomio...
Aa: Meidän äiti pelaa varman päälle. Se maksaa vaatteetkin kahdesti.

***

Täytyykin tässä lähiaikoina kerätä koostetta noista aiemmista sattumuksista; täällä ne ainakin luultavasti säilyvät muistona, jos facebook päättää joskus tyhjentyä. Ihmeen nopeasti ne hauskat kommellukset tuppaavat unohtumaan eli pelkän muistin varaan niitä ei kannata jättää.

Tänään (hiihtolomaviikolla) Cee lähtee mukaani töihin. Hänen mielestään on kerrassaan parasta olla äitin töissä mummojen ja pappojen kanssa. Ja arvaatteko mitä? Mummoista ja papoistakin se on hurjan mukavaa, kun siellä seassa pyörii yksi lapsonen, joka ihan mielellään käy istuskelemassa polvella ja raatailemassa maailmanmenosta :)

On mukavaa, että vanhuus ei pelota. Ja on mukavaa, kun Cee on luonteeltaan sellainen sosiaalinen, joten juttu luistaa ja sekin on mukavaa, että töihin saa (ja on jopa suotavaa) ottaa mukaan lapsia.

Vanhuuden varalle.

(teksti saattaa sisältää mustaa ja huonoa huumoria)

Kun tuo kuolema nyt on pyörinyt tässä ympärillä monella eri tapaa lähivuosina, niin suhde siihen on hieman arkipäiväistynyt. Ennen joulua kävimme isän (jonka syöpä on ainakin tämän hetkisen tiedon mukaan saatu taltutettua) seuraavan keskustelun:

Isä: Kuule, jos käy niin, että mä oon ihan tietämättömänä koneiden varassa, niin sun PITÄÄ irrottaa mut niistä koneista. Vedät vaan johdot irti. Tiedän, se on aika paljon pyydetty...
Minä: Nääh, mähän oon niin kömpelö, että ei mun tarvi ku tulla sua sairaalaan moikkaamaan ja kuitenkin kompastun niihin piuhoihin. Niin, että et sä nyt niin mahdottomia vaadi.

***
Ukon kuolleen isän talo jäi Ukolle ja veljelleen- kun nyt veli kuoli, niin se talo jäi Ukolle (meille). ollaan sitä purettu ja pikkuhiljaa laitettu asuttavaan kuntoon. Pohdin pesuhuoneremonttia ja totesin Ukolle, että pitäisi varmaan ottaa huomioon mahdolliset tulevat rajoitteet liikkumisen suhteen, apuvälineasiat jne. Ukko katseli minua hieman hitaasti ja kuinkas sattuikaan; samana päivänä uutisoitiin siitä kuinka suomalaiset alkavat pohtia vanhuuden asumis- yms. järjestelyitä 70 vuotiaina. Totesin, että: "No 30 vuoden varaslähdön otin sitten tuohonkin asiaan."

Ukko jatkoi keskustelua samaan rataan kuin isä aiemmin. Kuulemma minun pitää TAPPAA hänet, jos hän alkaa tarvitsemaan apua.

Totesin siihen, että no eipä mulla ihmeemmin tarvitse sitten sen remontin suhteen päätäni vaivata. Totta se joku selli mulle vanhuuden varalle löytyy, kun oon ensin tappanut isäni ja mieheni.

Hitto, miten makeasti meillä nauratti :D

Tiedän, huonoa huumoria, mutta minkä sitä itselleen voi?

Hellurei!

Varjelkoon, mihin on taas vuosi mennyt?! No, koulut on käyty, töitä on tehty: Ihan oikeita töitä ja surutöitä. Pojat on kasvaneet isoiksi, Aa täyttää ensi syksynä 18, Bee nyt keväällä 15, Cee täyttää ensi joulun alla 10 ja pikkuruinen Deekin lähtee esikouluun (!). Uusin perheenjäsen täytti 17.2. vuoden. Se on koira. Sai lahjaksi nakin. Rodultaan sisustukseen sopiva metsästyskoira.

Sitten arvatkaapa mitä?! Kävimme Ukon kanssa lomalla. Ihan kahdestaan. Viikon. Ulkomailla. Maininnan arvoista, koska lomailtu ei olla kahdestaan hmmm melkeinpä koskaan? Mun 30-vuotissynttäreillä Tallinnassa 1 yö. (toim.huom. siitähän tulee kesällä kuluneeksi vasta 8 vuotta). Ulkomailla; no minähän olen melkein maailmanmatkaaja, koska olen käynyt kerran Turkissa melkein 20 vuotta sitten :D. Ukko ei ole tuota aiemmin mainittua Tallinnaa pitemmällä käynytkään, paitsi Pääjärvellä, mutta sekin on lähempänä kuin Tallinna.

Niinpä sitten mentiin ja oltiin. Kannatti! Sovittiin, että ei tehdä mitään mihin tarvitsee kelloa tai jotain suunnittelua. Elämä noin normaalisti on nimenomaan kellon ja suunnittelun varassa, joten haettiin vain omaa yhteistä aikaa ja vapautta olla kaikkea muuta kuin äiti ja isä. Luettiin kirjoja, vötkyiltiin hotellihuoneessa, käveltiin rantoja 10-20 km päivässä (kukaan ei nurissut, ettei jaksa kävellä :D), pidettiin visusti puhelimet kiinni, syötiin rauhassa ja hyvin, ilman "mä en tykkää tosta ja mä taas en tuosta"-jaarittelusta.

Hirmuisen kivaa huomata kuinka kiva matkaseuralainen Ukko onkaan. Eikä meillä ollut vaikeuksia saada aikaamme kulumaan toistemme seurassa (hieman etukäteen jännitin, että onko meillä mitään puhuttavaa keskenään, kun ei ole laskuja, lapsia, eläimiä... ei mitään niistä elementeistä, jotka arkena tuntuvat hautaavan alleen kaiken).

Surutyötä taas on tehty viime elokuusta asti, kun miehen ainoa veli kuoli yllättäin. Koska muita sisaruksia ei ole ja miehen äiti ei surultaan toki olisi paljon asioita jaksanut hoitaakaan, jäi käytännön järjestelyt meille. Pitäisi olla sellainen laki, että kaikki paperit, salasanat, KAIKKI MERKITYKSELLISET asiat olisi pakko olla jossain tietyssä paikassa. Kuvitelkaapa tilanne, että ihminen asuu vuokralla (kenellä?) toisessa kaupungissa, on vuokrannut erillisen autotallin (missä se on, keneltä se on vuokrattu?) Kun sitten järjestelee asunnon tyhjennyksen, kaivaa vuokratallin tiedot, tyhjentää sen etänä, paperiasiat, hoitaa vaiheeseen jääneet työasiat loppuun, ottaa selvää onko työkonetta tms. joka pitää palauttaa, Hoitaa ruumiin kuljetuksen Suomen päästä toiseen ja järjestää hautajaiset ja perunkirjoituksen jne. Niin, siinä muuten on oma hommansa. Kun ei sitä tutunkaan kanssa tule välttämättä puhuttua, että KENELLÄ asuu vuokralla, tai MISSÄ on erillinen autotalli. Missä on kaikki?! Ja sitten suurimpana työnä olisi kuitenkin sen pohjattoman surun läpi käyminen.

Onneksi on kuitenkin arki. Se pitää pakolla mukana rytmissä ja sykkeessä.

Sananen vielä vanhustyöstä. Ottaa hieman pattiin, kun julkisuuteen putkahtelee näitä huonoja esimerkkejä ja usein vain yhdestä näkökulmasta. Itselleni on (ehkä?) käynyt todella hyvä tuuri tai sitten meidän "kodissa" asiat vain ovat hyvin? En osaa tähän vastata, mutta muutama fakta: Asukkaita on 14. Ruoat tehdään alusta asti itse. Keittiöllä kolisee ja ruoka tuoksuu :). Meillä on hyvä vahvuus; arkena aamuissa 3, illassa 2 ja yössä 1. Ilta- ja aamuvuorot ovat 12-15 päällekäin, jolloin hoitajia on siis 5. On aikaa ulkoiluun, jumppaan, askarteluun, lauluun, leivontaan- mihin vain! Niin ja kokki on siis aina arkisin paikalla hoitajien lisäksi. Vierailulle saa tulla koska vaan. Hoitotyö on asiakaslähtöistä; siis mietitään joka päivä asiakkaan jaksamista/vointia ja kaikkea sellaista, väläytellään ideoita millä voitaisiin pulmallisia tilanteita koittaa ratkaista. Jos asiakas ei haluakaan tänä aamuna lähteä saunaan, niin kysytään joltain toiselta ja vaihdetaan lennosta saunavuorot. Kun on itsemääräämisoikeus ja toisaalta niitä asioita, joihin pystyy vaikuttamaan vielä itse, ei enää välttämättä ole niin paljon kuin aiemmin. Eli tuetaan ja annetaan päätäntävaltaa, jotta ihminen kuitenkin saisi kokea pystyvänsä päättämään  edes jostain asiasta itse. Minusta tuntuu, että meillä asuu melko onnellisia ihmisiä :). Lääkäri käy tarvittaessa, mutta vähintään 1 krt/kk talossa ja silloin käydään läpi, jokaisen asiakkaan asiat tai jos on jotain erityistä huolta mielen päällä. Koska lääkäri on tuttu ja tuntee nämä meidän asukkaat, on se jotenkin turvallista ja helppoa kaikille.

Työkaverit on mukavia ja en kyllä voi antaa yhtään mitään moitetta mistään! Kaikkea mietitään yhdessä ja heitellään ideoita, kokeillaan uusia juttuja ja jaetaan tietoa/taitoa. Yritys on todella koulutusmyönteinen, jos löytää jotain mielenkiintoista mihin haluaisi osallistua, niin todennäköisesti sinne myös pääsee :)

En siis osaa sanoa kävikö minulla vain hyvä tuuri vai mitä, mutta tässä 9 kk:n aikana ei yhtenäkään päivänä ole ollut kiire. Uskoisin, että siinä on yksi tekijä, joka tekee muistisairaan hoitamisesta helpompaa- kun on aikaa hipsiä hiljakseen, kun on aikaa pysähtyä kuuntelemaan, kun on aikaa halata ja kutoa yhdessä villasukkaa, kun on aikaa lukea päivän lehdet, kun on aikaa vetreyttää lihaksia venyttelemällä, kun on aikaa olla, niin muistisairas ehtii mukaan tilanteeseen. Pukeminen sujuu mukavasti, kun ollaan molemmat tietoisia siitä, mitä tässä nyt ollaan tekemässä.

Mutta yksi juttu on huono. Tavallaan se liittyy vuorotyöhön, vaikka oikeasti rakastan sitä, että on vaikka minkälaisia vuoroja. Niin kun menee vapaalta töihin, on ns. henkinen maanantai. Siis maanantaiolo, vaikka oikeasti voi olla vaikka lauantai. No, sitten kun muistisairas kysyy hoitajalta, että mikä viikonpäivä tänään on? Ja hoitaja pinnistelee pää pinkeänä, että öö... ööö...ööö... ehkä lauantai...? Ja kun muistisairas nauraa katketakseen, että ei hän taidakaan olla ainoa hourio tässä talossa, niin kyllähän se vähän ammattiylpeyttä syö ;)

Näillä miettein tällä kertaa: en lupaa olla aktiivisempi, ei ne lupaukset ole aiemminkaan pitäneet. Kirjoitan sitten, kun kirjoitan. :)

Susis itte

Miten onnekasta!

Ilmeisesti sellainen onnekkaampi jakso -viimeinkin- on koittanut! Ensi viikolla ratkeaa valmistunko toukokuussa vai elokuussa. Meillä on siis kesäksi ajateltuna sellainen vanhusten kotihoito-valinnaisjakso, jonka voi mahdollisesti saada hyväksiluettua aiempien opintojen ja työkokemuksen perusteella. Ensin ajattelin, etten edes hae hyväksilukua, sitten sain kesätyötarjouksen ja ajattelin, että menee vähän sähläämiseksi, jos on koulua ja töitä.

Ja sitten puhelin soi.

Ja minulle tarjottiin VAKITUISTA työpaikkaa!

Aivan omituista, sillä omastakin tuttavapiiristä löytyy monta, jotka lomittaa lomituksen jälkeen. Pätkätöitä vuodesta toiseen. Ja minulle tarjotaan paikkaa ennen kuin olen valmistunut ja sellaisilla ehdoilla, että aloitat sitten, kun pystyt. Me halutaan sut!

Tämä paikka on siis se pieni kotoinen yksikkö, jossa olin harjoittelemassa viime kesänä. Olen muutamia päiviä ollut siellä tuuraamassa nyt vastikään ja silloin minulle jotenkin avautui se "elinikäinen oppiminen"-juttu. Nimittäin siellä oli yksi asukas, joka oli puoliksi halvaantunut ja aika vuoteeseen hoidettava. Hän ei myöskään kovinkaan kommunikoinut puhumalla. Kun sitten tauon jälkeen palasin yksikköön, niin tämä asukas söi terveellä kädellä itse ja vastasi kysymyksiin aivan uskomattoman hienosti puhumalla! Minä taas raportinvaihdossa tuhersin itkua, kun olin tietenkin päivän aluksi kysynyt, että mitä täällä on tapahtunut? Vastaus kuului, että eipä täällä oikeastaan mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Ja sitten minun mittakaavassani siellä oli tapahtunut aivan valtavia asioita. Vaan niinhän se on, kun on siinä ytimessä kokoajan, niin ne muutokset tapahtuvat niin pikkuhiljaa, että niitä ei ole helppoa huomata.

Koen olevani ihan äärettömän onnekas, koska pääsen töihin paikkaan, jonka tunnen jossain määrin. Tiedän talon tavat, tunnen asukkaat ja työtoverit. Kyseessä on pieni (14 paikkainen) kodinomainen yksikkö, jossa esim. ruoat laitetaan itse (arkipäivinä kokki).

Ja kun olin jo tehnyt suurinpiirtein hakemuksia arkeologisille kaivauksille maailman ääriin- ja vain siitä syystä, että en kestä, jos minulla ei ole suunnitelmaa. Ahdistun toimettomuuden ajatuksesta ja nyt se

*puff*

on hävinnyt. Minulla on suunnitelma, minulla on työ, minulla on TYÖ!

On jotenkin lohdullista, että se, että minusta tuntui hyvältä olla siellä töissä, välittyi myös muille, että minut nähtiin soveliaaksi palaksi sitä työyhteisöä. Itsetunto kiipesi ainakin sata porrasta ylöspäin! :)

S.A.

Olisi niin paljon muutakin kirjoitettavaa tänne, mutta on myös tehtäviä, oppimispäiväkirjaa, isoa tenttiä jne.

Ajatuksiani vanhustenhoidosta tulette varmasti kuulemaan lisää!

Talvitervehdys!

Uusi tukka piristää :) Ihana kampaaja osaa markkinoida ideansa niin, että kala tarttuu koukkuun. Nää on jotenkin niin ihanat! Muutettiin vaihteeksi taas, mutta nyt meillä on juuri meidän näköinen ja tiloiltaan paljon kätevämpi huusholli. Tietty tavaraa on paljon vielä purkamatta, mutta olkoon :) Ei stressiä! Joulu tulee ja olen itseasiassa aattonakin töissä (mikä on superkiva juttu)! Olin alkusyksystä työssäoppimisjaksolla kehitysvammaisten asumisyksikössä ja menen sinne sitten puuhailemaan joulunaikaan. Voin kuvitella kuinka ihanan joulufiiliksen sieltä saa mukaan! Vaikka välillä meinaa kasautua tekemättömiä tehtäviä tms. niin siitä huolimatta kaikki tuntuu tällä hetkellä hirmuisen hyvältä ja oikealta. Tuntuu, että monin eritavoin elämä luisuu juuri oikeaan suuntaan ja muistan hyvin usein pysähtyä pieniin onnen hetkiin.
Teimme projektityönä sellaista aarrekarttaprojektia vammaisten kanssa. Siihen sai laittaa omia unelmia ja toiveita lehdistä leikattujen kuvien avulla. Unelmia oli laidasta laitaan, ulkomaanmatkoja, uusi auto, talo jne. ja sitten niitä unelmia, jotka saivat pysähtymään: "Haluaisin ulkoiluttaa koiraa!" "Haluaisin metsäretkelle." "Haluaisin haravoida!" ja ehkä mieleenpainuvin: "Haluaisin pysyä poikamiehenä!"
Haastattelemamme henkilöt kokivat tärkeäksi sen, että heitä kuunneltiin. Oma kouluun liittyvä osuus oli "Mielenterveyden tukeminen"-otsikon alla. Mikä tukee paremmin mielenterveyttä kuin se, että sinua kuunnellaan ja sinun mielipiteillesi annetaan arvoa? Joku pysähtyy kysymään sinulta: Mitä sinä haluaisit?

Olen vakavasti pohtinut opintojen jatkamista eteenpäin, ainoastaan taloudellinen tilanne hieman mietityttää, mutta asioilla on tapana järjestyä tavalla taikka toisella, ennemmin tai myöhemmin.

Omaan aarrekarttaani tuli lähinnä tunnelmakuvia liittyen kotiin ja yhdessä olemiseen. No, oli siellä yksi matkalaukkukin :) Mutta pääpiirteittäin hyvinvointiin, perheeseen ja ystäviin liittyvää materiaalia.

Tehkääpä tekin! Etsikää ja liimatkaa haluamanne määrä kuvia (saa toki piirtää tai kirjoittaakin) kartongille. Laittakaa kuva sellaiseen paikkaan, jossa näette sen päivittäin. Jonain päivänä joku unelmista voi hyvin toteutua :)

S.A.

Ps. Olipa pehmoa tekstiä minulta?! No, oli tuossa kunnon flunssa (+se normaali korvatulehdus) johon popsitaan lääkkeitä edelleen. Menköön sen piikkiin tämä pehmoilu ;D Ihanaa Itsenäisyyspäivää kaikille ja varsinkin juuri Sinulle!

Aan elämästä.

Saa tuohon aiempaankin toki vielä kysymyksiä heittää, mutta jossain aiemmassa tekstissä oli puhetta siitä, miten Aan kanssa päästiin tähän missä nyt ollaan. No, siihen tarvittiin paljon aikuisia, aikaa, maisemanvaihdos, rajoja ja rakkautta. Eipä ollut helppo tie se ja kyllä hirvitti! Tässä tapauksessa kuitenkin näyttää siltä, että valinnat osui oikeaan. 

Reilu vuosi takaperin ipana ehti tehtailla koko joukon lastensuojeluilmoituksia, myös minun itseni ilmoittamana. Pää piukeana piti miettiä, että mitä ihmettä tehdään, kun puhe menee kuin kuuroille korville. Toinen kuuntelee ja nyökkäilee ymmärryksen merkiksi ja kun käännät selän, niin on taas joku helvetin sotku selvitettävänä. Ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siinäpä oli lehmällä hermot koetuksella.

Koulusta tuli viestiä, kun touhuaa päivät pitkät kaikkea muuta kuin koulujuttuja, joskin fyysisesti kyllä oli paikalla, mutta aivan yhtä tyhjän kanssa oli se oleminen noin niinkuin muuten.

No, kuten arvata saattaa, niin sellainen oravanpyörähän siitä tulee. Minä aloin jo vasten tahtoani odottaa, mitä paskaa seuraavaksi tapahtuu, opettajat olivat jo valmiiksi sillä asenteella, että ei tästä mitään tule ja jotakin piruutta sitä taas keksitään. Kaverit odottaa, että kyllä se jotakin hullunhauskaa taas keksii. Kuinka käyttäytyy lapsi? Tottakai lunastaa odotukset kaikilla saroilla.

Ja vaikka ehkä olisi ajatusta siitä, ettei tämä kaikki ole oikein järkevää, niin paha siitä roolista on irti itsensä kiskoa.

Äitini sitten otti esille sellaisen vaihtoehdon tälle sotkulle, että josko poika kävisi viimeisen peruskouluvuoden "kotona" (siis minun lapsuudenkodissa) 200 km:n päässä täältä. Niin toimittiin. Ja kas, ei odotuksia kavereilta, ei ennakko-odotuksia opettajilta, ei hiuksia päästään repivää äitiä ja perin tulehtunutta kommunikaatiota. Vain turvallisia aikuisia, valvontaa, rajoja ja sitä rakkautta. Niin kuin poika itse sanoi: "Voisitteko te mummo tehdä minusta yhtä hyvän kuin teitte äidistä, sen siskosta ja veljestä?" 

Aa siis jatkaa asumista mummolassa opiskellen siellä, käy joka- joka toinen viikonloppu täällä kotona. Voi, kuinka meillä onkaan mukavaa nykyään. Meillä on niin fiksu ja pohtiva poika. Sellainen, johon voi luottaa, pitää puheensa ja lupauksensa.

Olen äärimmäisen kiitollinen ja etuoikeutettukin siitä, että meillä asiat meni näin. Ei välttämättä kaikki isovanhemmat jaksa tai pysty ottamaan enää tälläistä urakkaa kontolleen, mutta minulla onkin maailman parhaat vanhemmat :)

Ja siten se lapsi sitten paransi todistustaan, sai kesätöitä, pääsi ulkomaille, lopetti tollon työt, pääsi opiskelemaan ja oivalsi jopa sellaisenkin jutun, että "kun hän nyt opiskelee hoitotyötä, niin hän ehkä ymmärtää ihmisiä vähän paremmin, kun ei aina itselläkään ole mennyt kovin hyvin ja on tullut tehtyä hölmöyksiä". Se on suuri oivallus 16-vuotiaalta.

S.A.

Ps. Perheneuvolan työntekijä lohdutti, että yleensä esikoinen tekee pioneerityön pöllöilyssä- ne muut keksii sitten kokojoukon omia hullutuksia. Niitä odotellessa.

Havaintoja.

Kolmen vuoden koulutus puristettuna yhteen vuoteen ja kymmeneen kuukauteen on aika tiukka paketti. Esseiden ja muiden kirjoitushommien lisäksi ei jaksa (eikä jumankekka EHDI) muita kovin pitkiä pohdintoja repiä kasaan. Kun yhtälöön lisätään yksi remonttikohde (Ukon isävainaan talo), vähän matkustelua, pari työtä, perinteiset vanhempainillat ja -vartit, pari adhd:ta, maalauskoulu, kokkikerho, askartelukerho, liikuntakerho, metsästys ja seinäkiipeily, niin arki on sellainen saranoita kuluttava combo. Yks tulee, toinen menee, toi pitäis muistaa hakea ja olkkarin lattialla on sulassa sovussa luistimet, kasvivärjätyt langat, kissa ja eräreppu. Mulla on sellainen kutina, että nyt alan ymmärtää sanan "ruuhkavuodet" merkityksen.

MUTTA: tärkeintä tässä on, että tämä menee mielettömän hyvällä fiiliksellä. Kaikki järjestyy, jos jotain unohtuu, niin mitä sitten? (Ihmeen vähän on unohtunut, Ukko on tullut metiltä aina takaisin, lapsia vilistää noin oletetun pääluvun verran ainakin viimeistään illalla saunaan mennessä). Yöunista on oppinut huolehtimaan erityisellä hellyydellä, siinä on nimittäin pirut ja perkeleet valloillaan, jos muutama yö menee jotenkin perseelleen- kaikki hommat lakkaa sujumasta. Mitähän minä jorisisin vielä, on nimittäin vähän sellainen olo, kuin olisi hylännyt hyvän ystävän, kun tämä plokiriepu täällä nyhjöttää yksikseen :/ 

Kysykääpä jotain. Lupaan vastata kaikkiin kysymyksiin tämän kuluvan viikon aikana, joihinkin jopa ihan heti! 

Minun ensimmäinen "oikea" maalaus. Lumme laiturilla. Tekijänoikeudet on kaiketi kaksinkertaiset, kun ihan ite otin kuvan mökkilaiturilla ja maalasin taulun siitä ihan ite.

Sydämellisin ajatuksin S.A.

Käsittämättömän huonoa tuuria!

Ollaan siis edelleen evakossa. Viime viikolla tosin saatiin puhelu, että pääsette muuttamaan takaisin kotiin nyt tänä viikonlopuna. Parin tunnin päästä saatiin puhelu, että lämminvesivaraaja pissi 1000 litraa vettä- keittiö, kodinhoitohuone ja makkari täytyy avata uudelleen, että komento takas, että pääsekään muuttamaan.
Enttententtenteelikamentten; palaa lähtöruutuun!
Onko Guinnessin ennätystenkirjassa joku sarja huonotuurisille? Voiko sinne ilmoittaa itsensä?
***
Akuutein ongelma tällä hetkellä lienee se, että jaksaako ekaluokkalainen kävellä koulusta kotiin 30 km... Ei nimittäin varattu iltapäivähoitoa sille. Plääääääh!

S.A.

Ps. Muuten kaikki ihan mallikkaasti elikkäs hyvin.

Kesäyönä.

 Iltavuorosta kotiin ajaessa tuntui tärkeältä pysähtyä konttaamaan ojan pohjia kameran kanssa.

Ne on sellaisia pieniä hetkiä, jolloin hengittää syvään ja rauhallisesti. Ihan juuri siihen asti, kun tasapaino heittää ja ryvettyy kunnolla rapakossa :)

Tähän päivään kuuluu mahtavaa: Aa pääsi opiskelemaan haluamalleen alalle ja pääsee myös viikon ulkomaan matkalle sen perheen kanssa, jonka lapsia on hoitanut kuukauden :)

Nyt rinkkaa pakkaamaan, koska huomenna lähdetään Ceen kanssa telttaretkelle. Vesisadetta on luvattu, mutta me ei olla sokerista.

S.A.

Taidan olla rakastunut...

No joo, ehkei nyt viikossa ihan sydänjuuria myöten rakastuta, mutta voimakkaita tunteita tuntuu kuitenkin :) Aloitin siis työssäoppimisjakson vanhusten parissa ja voi mahdoton, kuinka mukavaa se onkaan! Tunteellinen kun olen, niin välillä haluan vain istuksia käsikkäin ja kuunnella puhetta, vastailla, kertoilla omia ajatuksia ja kunhan olla vaan- ja mikä hienointa, minulla on opiskelijana lupa tehdä juuri sitä! Toki täytyy oppia huima määrä muutakin, muttei minun tarvitse potea huonoa omaa tuntoa, jos käytän välillä aikaa kiireettömään olemiseen!
Välillä sydän meinaa pakahtua jonkin surullisen asian tiimoilta- jos asukas kertoo jonkin kipeän jutun menneisyydestään, mutta sitten hetken päästä armelias unohtaminen on jo pyyhkinyt murheen mennessään ja pohdimme onkohan jälkiruokana vadelma- vai hillasoppaa?

Tuntuu hyvältä olla juuri tähän suuntaan matkalla...

Viikonloppuna eksyin hetkiseksi, oikopolun piti johtaa ihan perille. No, joskus eksyessään päätyy sellaiseen paikkaan, että eksyminen tuntuu kovin vähäpätöiseltä :)

Voi olla, että lähitulevaisuuden kirjoitukset on kuvitettuja maakuntamatkailuraportteja, mutta on kai nekin parempia kuin ei mitään :P

S.A. itte

Suurenmoista elämää :)

ja pahalainen sentään mikä kiirus riivaa. Ihan tietenkin ne kaikki peruskuviot (työt, koulut, harrastukset, läksyt, sosiaalinen elämä), mutta tämä evakkoasuminen lisää yhtälöön n. 3500-4000 km ajoa/ kk. Kyllähän monet ajaa sen verran kuukaudessa, mutta kun mä en oo tottunut tälläiseen suhailuun. Tai siis kyllä mä nyt alan olla jo tottunut.
Ajoin tosin eilen auton pohjan johonkin ja se laahautuu nyt aika pahasti, eli ensi viikolla voi taas olla sähläystä pikkuisen enemmän- mutta olen tottunut siihen :)
Isä voi hyvin.
Aa on miehistynyt aivan kertakaikkiaan mahdottomasti, ajelee skootterillaan ja hölmöilyt näyttää olevan muistoja vain.
Jos tässä siis hyviä ja huonoja uutisia ynnäillään, niin kyllä ISO PLUSSA JA LEVEÄ HYMY :D on päällimmäisenä.

Laitanpa lähiluonnosta kuvia, että näette  missä me ollaan.

Eilinen aamupalamaisema.

Ne kaikki mun rakkaat.

Tapion pöytä; latvaton kuusi

Niskakoski

Metsälammen rantaan...

Suuria ajatuksia mättäällä makoillen.

"Rankkaa" opiskelua :)

Lonkkamurtumapotilaana ea-koulutksessa.

Melottiin tuostakin.

Tunturin huipulla.

Ps. Kodista puuttuu vielä vähän juttuja, niinku esim. lattiat, että ei ihan vissiin olla lähipäivinä muuttamassa takaisin.

S.A.

Maisemanvaihdos.

Kun jonkun asian käsittelee mielessään ja selvittelee, niin seuraa sellainen seesteinen jakso, jolloin kaikki on hyvin ja ei tapahdu mitään mainittavaa. Eikö? Isä selvisi leikkauksesta ja varovaisen toiveikkaina ollaan siltä osin. Opinnot etenee mukavasti ja on oikeasti niin paljon mielenkiintoista uutta asiaa opittavana. Lapsilla on asiat kivasti ja ukko kulkee töissä. Ja näin päin pois vaikka seuraavan vuoden...? Katin kontit. Heräsin viime viikon ma-ti välisenä yönä kohinaan, ajattelin, että no onpa jäänyt telkkari isolle (ja se kohina sitten sitä mustavalkoista muurahaisten kilpajuoksua). Ukko heräsi samaan ja ihan parin sekunnin päästä tajuttiin, että perkele vettä tulee muuten lujasti. Tulovesiputkenliitos oli pettänyt ja meidän riemukkaalla tuurilla sieltä sulun "väärältä" puolelta. Eiku soittelemaan palokunnalle, et viittisittekö tulla vähän jelppiin ja tulihan ne. Se seuraava sulku oli jossain hangen alla pihalla. Riemastuttava tieto, kun eihän täällä ookaan tuota lunta kuin joku metri. Sinne vaan kaivelemaan, et oisko tossa vai oisko sittenki tossa? 2 tuntia ja 5 miestä tarvittiin löytämään se ja sitä vettähän ehti huilata siinä ootellessa sellainen 5000-6000 litraa sinne talon uumeniin.

Evakkoreissuhan se tuli meille. Oletteko pakanneet päivässä kuuden hengen kamat ja päättäneet mitä tarvitsette seuraaviksi 3-4 kuukaudeksi? Minä olen, toki ihanien apulaisten (ukko ja aakkoset) auttamana. Elämä mahtuu pariin matkalaukkuun ja jätesäkkiin näköjään.

Ylläoleva kuva on evakkomökin (200 m2) ikkunasta. Nettiyhteys meinaa välillä pätkiä, mutta pitää vissiin hiihdellä ne ajat, kun ei pääse surffaileen.

S.A.

Ps. Totisesti mi-nus-ta meille ei nyt tarttis enää tapahtua isompia katastrofeja. Olisko vaikka 10 vuotta sellainen kiva rauhoitusaika? Miten tässä tarjoillaan lapsille tasapainoinen kasvuympäristö, kun jumankekka kokoajan on joku ihan pöljä juttu menossa?!

Pps. Hahhah. Meillä siis vesivahinkoyönä oli 4 ulkopuolista ihmistä, 2 palokunnan letkuimuria imi vettä pois ja sellainen kaaoksen omainen tilanne muutenkin klo. 04-06 välisen ajan. Kukaan neljästä pojasta EI HERÄNNYT. Seitsemältä Cee ja Dee kömpi silmät sikkuralla keskelle hävitystä ja kysyivät: "Mitä te ootte tehnyt?" "No, äiti ja isi aatteli vähän siivota..."

Muista.

Muista mennä ajoissa nukkumaan. Muista tehdä tehtävät. Suunnittele se ja tämä. Käy välillä töissä. Muista olla kuristamatta uhmaikäistä. Muista palauttaa se lappu sinne, tuo tänne, allekirjoita tämä ja tuo. Laadi lista. Muista myyjäiset. Käy siellä ja tuolla. Ole sosiaalinen. Tapaa ystäviä. Muista, että joulukin on kohta. Osta maitoa. Tankkaa hyvä ihminen auto. Ota pulkka mukaan. Soita äidille. Tarkista aikataulut. Vie harrastuksiin ja harrasta itsekin. Hengitä välillä. Yritä edes nukkua. Osta kissalle hiekkaa ja koiralle lääkettä. Hammaslääkäri! Puheterapia! Muista, mene ja kiidä; ole valpas ja nopea.
Kaikesta hässäköinnistä huolimatta, ole onnellinen tästä päivästä. Siitä, että elämä kai kuitenkin on tolallaan- edes hetkittäin.
Isällä todettiin syöpä.

S.A.

Kiireinen työtön.

Olkaa huoletonna, ensiviikolla alkaa opiskelut. Siihen sisältyy etäpäiviä ja kuka nyt kokoajan jaksaa jotain tehtäviä tehdä, siis mulla on sitten ihan pätevä syy, aika ja tilaisuus blogata muutakin kuin, että kiirettä piisaa. Kiva syyslomakuukausi takana, vieraita on käynyt, ollaan käyty kylästelemässä, tutustuttu uusiin ihmisiin ja sillä tavalla. Nytkin on tavallaan aika kiire, ollaan lähdössä tyttöjen kanssa tunturiin vaeltamaan (?!)... XD
Jos bongaat kuvasta lenkkarit, niin laita äkkiä kommenttia, niitä ei oo tarkotus ottaa mukaan! Moikka! Meen nyt alkoon ruokakauppaan.

S.A.

Täällä ollaan!

Kesä mennä vilahti ohi- aurinkoa ei juuri näkynyt, hyttysiä oli helftisti. Aa muutti pois kotoa. Taas (!) vietettiin hautajaisia ja sain potkut (tuotannolliset ja taloudelliset syyt). Siinäpä ne tähdellisimmät kuulumiset.

Palaan paremmalla ajalla täsmentämään yksityiskohtia- mut heiiiii, lukuunottamatta kuolemantapausta kaikki on vallan hienosti ja hyvin:). Tämä viikko on sitten hääviikko- eli fundeerattavaa ja järjesteltävää onkin ja ensi viikolla on sitten mainiosti aikaa kirjoitella lisää.

Toivottavasti Te kaikki voitte hyvin ja pilkettä löytyy silmäkulmasta- ei elämä ole niin vakava asia!

S.A.

Häh?

Ei tarvi kuin pari kuukautta olla jossain muualla kuin blogissa, niin heti on kaikki käännetty ylösalaisin :O Saapa nähdä saanko tätäkään julkaistua, on tää niin erinäköinen.

Asiasta kukkaruukkuun. Täällä on taas ollut kaikenlaista. Lähinnä tietysti sairastelua, tulirokkoa, ihan perusmahatautia, nuhaa, yskää, angiinaa, koiralla todettiin sydänvika, Aan ADHD-lääkityksessä pientä säätöä. Sitten on ollut hääkorttitehtailua ja muuta sellaista touhua. Lisäksi, koska tänä vuonna olen aika typerään aikaan kesälomalla (toukokuussa!!!!!!!!!) otin sitten kakkostyön työkeikkoja mahdollisimman paljon. Siispä olen sinkoillut ympäri kairoja ja ensi viikolla pääsen muutamaksi päiväksi työmatkalle ihan Helsinkiin saakka :D Jee!

Kahden viikon ajan sydämessä on ollut tumma möykky. Miten epäoikeudenmukaista kaikki voikaan olla? Miksi elämänsä alussa oleva pieni tyttönen repaistaan pois? Miten pahalta tuntuu lapsen vanhempien puolesta, kaikkien lähipiiriin kuuluneiden. Se on sellainen kaiken pysäyttävä tunne. Sitä, kun tuntuu, että pitää tehdä jotakin, mutta sitten huomaa tiskanneensa puoli tuntia samaa kattilaa kylmällä vedellä. Ajatukset kiertää kehää ja palaa uudelleen näihin vanhempiin, lähipiiriin. Mikä tarkoitus millään on? Koska sen tarkoituksen näkee? Eihän tällä voi olla mitään tarkoitusta!

Mutta tälläistä tänne kuuluu, ei mitään ja kaikkea.Hyvää ja huonoa. Elämää ja elämän päättymistä.

S.A.

*edit* taisi se julkaisu onnistua ja enhän mä oo ollut kuin kuukauden päivittämättä ;D

Hämmentävää!

Kun enimmäkseen tulee juputettua siitä miten milloinkin jokin asia rassaa, lapset kiristää pinnaa ja ihan vaan ahdistaa muuten, niin nyt kyllä täytyy kirjoittaa yksi hämmentävän hieno kokemus. Aan kaveri, jota en ollut aiemmin tavannut, tuli hakemaan Aata ulos. Tultiin siis yhtä aikaa meidän pihaan, minä autolla ja kaveri mopolla. Hyvä, että ehdin autosta ulos, niin tämä poika tuli käsi ojossa esittelemään itsensä.

Olin jo tuosta hieman hämilläni, mutta paras oli vasta tulossa:

- Kysyn nyt sinulta luvan saanko ottaa sinun lapsesi kyytiini? Tiedän, että sivutiet ovat vielä jäiset, mutta olin ajatellut ajaa pääteitä tässä keskustassa. En ota kyytiin ketään, jonka vanhemmilta en ole saanut suostumusta. Olen myös lapsena ajanut jonkin verran kilpacrossia, joten hallitsen kyllä tämän.

Ja minä seisoin suu auki ihmettelemässä, että missä ne huonosti kasvatetut usein parjatut nuoret oikein lymyää? Kas, minun kohdalleni on sattunut vain tälläisiä helmiä:)

S.A.

Ps. On kuulkaa hymyilyttänyt jo monta päivää. Aika vastuuntuntoista ja söpöä.
Sanoinkin Aalle ja kaverilleen, että "Hei kaveri, laita nyt sormet korviin, muuten sua alkaa punastuttaa; Aa, se sun kaverisi on muuten harvinaisen fiksu nuori mies!"

Talkkari ja hankala tilanne.

Meillä on töissä talkkari. Eläkkeellä oleva ja työaika on 5 min.-1 h arkisin, säännöllisen epäsäännöllisesti. Auttelee pienissä jutuissa ja lakaisee rappuset jne. Tosi herttainen ja sydämellinen. Ja ottaa viikonloppuisin kuppia. No sehän ei tietenkään minulle varsinaisesti kuulu, mutta
esim. tänään, Jouluna, ystävänpäivänä ja muinakin vähänkään juhlapäivään viittaavana talkkarilla on tapana yllättää. Joskus saadaan suklaapala :), joskus kortti ja arvatkaas mitä tänään?!

Kukkakaupanlähetti toi 6 suurta kukka-asetelmaa. Aivan hurmaavaa, mutta
NIIHIN ON MENNYT AIVAN TOLKUTTOMASTI RAHAA!

Arvatenkin tilaushetkellä talkkari on jo ollut vähän(?) maistissa ja millä ihmeellä hän nyt loppukuun elää, ostaa lääkkeet jne.?

Että voi hyvästä, ihanasta, kauniista ja huomaavaisesta eleestä tulla saajille kaamea olo?! Olisi ostanut vaikka yhden kimpun tulppaaneja ja jakanut ne meille, kaikille yksi; mutta kokonainen asetelma ja jokaiselle?! Apua!
Ehdotin, että josko kutoisin villasukat- toisen varteen tekisin taskun ja laitettaisiin ns. sukan varteen vähän "pahan päivän varalle"... Mitä voisi tehdä? Kiittää toki kauniisti tiistaina, kun seuraavan kerran nähdään, mutta muuta? EHDOTUKSIA?

S.A.