Ensiksikin äiti avasi silmäni sen osalta... että vika ei ehkä olekaan meissä vanhemmissa, vaan lapset ovat vaan luokiteltavissa osastoon, öö, Katastrofin alkulähteet(?!). Helpottava tieto, että ovat siellä jossain aiheuttamassa hämminkiä eivätkä juuri nyt täällä kotona;D. Toinen hieno tunnustus tälle päivälle on se, että sain kakaistua ulos tosiasian, että haluan vielä ainakin yhden vauvan. Kyllä. Pieniin neliöihin ja kaiken tämän keskelle- vielä yksi pieni! Tervetuloa! Tule ovesta, ikkunasta, biologisena tai adoptoituna, täällä me odotetaan juuri sinua. Eikä Ukko juossut karkuun. Kyseenalaisti hetken ajankohtaa, muttei tyrmännyt ajatusta. Eli joskus meitä on varmaan ainakin 6+koira... Hui, miten ihanaa!
Äiti oli antanut avaimet pojille ja sanonut, että pitäkää hyvin tallessa, kun lähdette ulos yms.yms. mummomaista ohjeistusta. Pojat lähtivät käymään "tätilässä" ja laittoivat avaimen hyvään talteen kolikkotaskuun lompakkoon. Kaikki oli siis tosi hienosti--- paitsi, että ovea ei oltu lähdettäessä laitettu lukkoon:) Mitäpä ne suuressa kaupungissa huolehtisivat, kun kotonakin laitetaan vaan "pönkkä ovelle", kun lähdetään kotoa. Näkyypähän tielle asti, ettei olla kotona juuri nyt! (ja oikeasti on niin ikävä poikia, ettei edes sanoiksi taivu...)
S.A.
2 kommenttia:
Hieno päätös! Ja kun Ukkokin on asiassa mukana (yleensä siihen tarvitaan kaksi, muistelen) niin antaa vauvan tulla!
voi että!!
menin ihan sanattomaksi! - ajattele, minä!
Lähetä kommentti