Pehmoleluja olen rakastanut aina. Lapsuudesta tallella niitä on useitakin, mutta ne joihin liittyy mehevimmät muistot ovat kadonneet äitini(!) toimesta.
Yksi rakas oli semmoinen luppakorvainen ja -silmäinen koira. Se ei ollut kallis. Maksoi noin Kismetin verran. Asuimme silloin Espoossa ja Jorvin sairaalan vieressä. Äiti pyysi, että kävisin ostamassa kanttiinista Kismetin. Lähdin matkaan ja kuten aina, menin "salareittiä" pommisuojan kautta. Siellä oli kilometri (niin minusta tuntui) kaupalla käytäviä ja aina yhtä suurta sattumaa pääsikö perille kanttiiniin suorinta reittiä vai eksyikö käytävillä. Yksi oli aina vakio, nimittäin se, että ruumishuone 1:n ja 2:n ohi piti juosta täysillä silmät kiinni, sormet korvissa ja huutaa kuin hullupäinen. No menin siis Kismettiä hakemaan ja siellä kanttiinin lasivitriinissä minua tuijotti surusilmäinen pehmokoira. Ostin (mielestäni pelastin) koiran ja juoksin takaisin kotiin. Äiti kiitteli sydämellisesti (oli varmaan pms) minua tuosta suunnitelman muutoksesta.
Sitten minulla oli uniriepu. Semmoinen punainen äidin yöpaidan helmasta leikattu renkula, jota ilman uni ei tullut.
Yksi tärkeä pehmolelu oli Posu. Äidin trikoosta ompelema porsas. Sillä oli vaaleanhaljut napit silminä ja se oli rakas kuin mikä. Se oli vielä opiskellessakin mukanani, mutta hävisi myöhemmin kummallisesti. Äiti tunnusti viime vuonna nakanneensa sen roskiin silloin joskus, kun palasin kesälomille opiskelupaikkakunnalta. Tästä syystä joudun vielä joskus hankkimaan terapiaa itselleni. Anteeksiantamatonta. Kukaan ei ole ottanut niin tyynesti kyyneleitäni, salaisuuksiani ja oksennuksiani kantaakseen kuin uskollinen Posu.
Kerran matkustimme junalla isän kanssa pohjoiseen ja kaikki edellämainutut plus muutama muu pehmolelu olivat tietysti mukana. Yön aikana ne olivat luiskahtaneet sängyn reunan yli sängyn alle, enkä niitä muistanut aamulla ollenkaan. Isän luona illalla huomasin jotain puuttuvan ja siitähän poru tuli. Aamulla menimme juna-asemalle etsimään Posua ja Uniriepua. Siellähän ne olivat lasin takana odottelemassa. Olisittepa nähneet virkailija ilmeen, kun osoitin punaista kangasriekaletta ja nuhraantunutta porsasta, että nuo on minun... ja sitten huomasin luppasilmäkoiran ja nallen ja toisen nallen!!! Ja riemastuin: Tuokin on minun ja tuo ja tuo!
Tässäkään tekstissä nyt ei kyllä ollut mitään pointtia. Tuli vaan mieleen, kun lueskelin Hannin muisteluita:) Eli kotoani en ole vielä mitään saanut omaan kotiini ja ne vähätkin, jotka olisin mielelläni säilyttänyt on heitetty roskiin. Yhyyyyy!
S.A.
6 kommenttia:
Muuten sanoisin, että tarvitset tosiaan terapeuttia näiden pettymysten ja menetysten purkamiseen. Mutta ottaen huomioon siunatun tilasi sanon, että tuo on ihan normaalia.
Mullakin on kuulemma ollut sen sata pehmolelua. Joskus olen saattanut herätä yöllä huutamaan: ÄITI!! YKS PUUTTUUUU!!
Rakkain on kyllä sellainen luppakorvainen samettinen pehmolelukoira jonka sain kun olin 5- vuotiaana reipas hammaslääkärissä. Ikinä en siitä luovu.
Nauran täällä mörköjen kanssa. Posut sua!
Mulla on Heppu! Heppu on se koira, jonka kuva löytyy postauksestani, jossa esittelen pojan ensimmäistä villapaitaa. Siinä kuvassa olevassa kuvassa poikani nojaa kyseiseen koiraan mittasuhteiden säilyttämiseksi.Heppu on kotona ja pysyy!!!
Viikonlopun jatkoa!
Voi Akka polonen, otan koko sydämestäni osaa menetyksiisi! Sisäpaisti osuit herkkään kohtaani. Oma äitini tappoi appelsiinipuun, jonka olin kasvattanut simenestä ja vaalinut hellästi monta vuotta. Se oli iso ja sen oksat sojottivat upeasti joka puolelle ja siinä oli monta lehteäkin. Yhyyy, herätit traumani... Huomenna käyn ostamassa appelsiineja!
Oi voi, akka parka. Miten kavala onkaan maailma, oma äitikin ja kehtaa sen vielä tunnustaa ;)
Olisinpa ollut vaikka kärpäsenä katossa katsomassa sitä rautatieaseman tapahtumaa ja sen virkailijan illmeitä! Ei sentään luullut, että omit jo muidenkin unohtuneet lelut?
Lähetä kommentti