13.11.08

Perhosia ja sammakoita?

Miten se onkin niin vaikeaa kommentoida? Tuntuu, etten useinkaan jätä jälkiä itsestäni täällä nettipäiväkirjojen sivuilla vaeltaessani. Klikkailen itseäni eteenpäin, pompahtelen aina uusille raiteille, löydän uusia mielenkiintoisia sivuja. Hengitystä pidättäen seurailen kiperiä tilanteita, myötäelän vastamäessä, virtuaalisesti kiedon käteni olkapäälle, nauran hassuille sattumuksille ja kyynelehdin surun kohdatessa. Joskus palaan saman kirjoituksen tunnelmiin uudestaan ja uudestaan. Eläydyn ja tunnen luissa ja ytimissä tapahtumat, kuin ne olisivat tapahtuneet itselleni. Ja siltikään en saa jätettyä merkkiäkään. Huono ihminen. Erityisen epäkelpoyksilö, koska kirjoitan itsekin ja jokainen kommentti saa sydämeni läikähtämään riemusta, niin miksi en osaa itse tehdä niin kuin toivoisin toisten tekevän itselleni?

Sitten on niitä hurmaavia yksilöitä, joilla on tarjolla aina oikeat sanat. Missä tahansa törmää sellaisen henkilön jättämään kommenttiin, niin aina tulvahtaa lämmin olo ja nousee hymy huulille. Ne kommentit eivät koskaan toista itseään ja ottavat kantaa juuri siihen kirjoitukseen. Minulla on vielä paljon opittavaa. Kirjoitusmaneereista irti pyristelyä- minulle asiat ovat ihan liian usein ihania. Kommenttia kirjoittaessani yritän kirjoittaa jotain, sitten pohdin; enhän ole liian teräväkielinen, seuraavaksi pohdin; eihän kommenttini pahoita kirjoittajan mieltä, sitten mietin; mitä minulla olikaan sanottavana ja lopuksi painan peruuta nappia. Ja luikin taas karkuun kuin pahainen kakara, joka pimputtelee kerrostalon ovikelloja piiloutuen lopuksi portaiden alle.

Erityisen vaikeaa on jättää kommenttia silloin, kun blogin teksti käsittelee jotain henkilökohtaista ja kipeää asiaa... Silloin punnitsen sanojani tuhat kertaa ja totean ne väärinvalituiksi. Vaikka juuri silloin jätetty kommentti saattaisi piristää kirjoittajaa oikein erityisen paljon.

Sitten käy välillä niin, että hukkaa jonkun mukavan ja ihanan blogin... Kunnes hyppelehtimällä päätyy taas "vanhan tutun" luo. Käsi ojossa ja sormet sinkeinä on jättämässä kommenttia; että ihanaa, kun löysin sinut taas... Kunnes muistaa, ettei ollut jättänyt itsestään mitään merkkiä aiemminkaan, joten miten arvoisa kirjoittaja suhtautuu löytymiseensä, jos ei ole tiennyt hukassa olleensakaan...


Tämä kirjoittaminen on muodostunut varsin tehokkaaksi päänupinnollauspuuhaksi. Päässä pyörii monta ajatusta, joista pitäisi muistaa kirjoittaa ja yhtä monta ajatusta on jo muokkausvaiheessa matkalla kohti "julkaisu onnistui!"-vaihetta. Yleensä meillä vaan tapahtuu jotain uutta kokoajan, niin että niitä yleisiä pohdintoja ei saa työstettyä loppuun asti.


Tästäpäs tulikin nyt kummallinen kirjoitus. Olisikohan sisältö tiivistetysti tässä:

- Ihanaa, blogiystävät, siskot ja serkut=) Kanssanne on mukavaa olla.
- Kiitos kommenteista joita olette jättäneet.
- Anteeksi kommentointini epäsäännöllisyys ja ajoittainen täydellinen hiljaisuus, mikä ei tarkoita ettenkö sivuillanne vaeltelisi ja ajatuksissani teitä muistaisi- treenaan treenaan:)


Tähän sopii juuri tämä:
Kiitos Anne tunnustuksesta:) Se lämmittää ja tuo mieleen kesän! Se, jos mikä piristää täällä lumituiskuisessa Susikairassa.
Kyllä te kaikki sivupalkin naiset tiedätte, että teitähän minä ajattelen, kun tämä eteenpäin pitäisi laittaa- ottakaa matkaan kesäinen perhonen ja sydämellinen ajatus!
S.A.

7 kommenttia:

Purppura kirjoitti...

Teen ihan samaa liian usein, käyn jättämättä jälkeäkään. Tekstistäsi rohkaistuneena jätän tänne nyt viestin :) Löysin tänne blogilistan kautta sattumalta, ja mukavalta näytti. Piipahdan uudelleenkin!

liskonainen kirjoitti...

voi älä yhtään huoli tyttöseni, akkaseni!

käypä kuitenkin hakemassa uusi huttuohje velhon keittiöstä, kipossa on vielä vähän tähteellä...

Inkivääri kirjoitti...

Se on semmoista - joskus sitä suoltaa ulos ummet ja lammet ja joskus iskee itsekritiikki niin ettei saa sanottua mitään:)

hipinrouva kirjoitti...

kiva kun kävit kommentoimassa, voit pistää mulle sähköpostia krista.ylipaa@gmail.com
!! =)

Hannele kirjoitti...

Juu, kyllä nuo tutuilta tuntuvat. Mulle tulee usein tunne, että olen toisen alueella, jos on uusi, outo blogi, ja tunnen itseni tunkeilevaksi, jos kommentoin vierasta blogia. Hullua, itse kun on aina niin iloinen, kun sinisessä palkissa lukee : blogissasi on kolme uutta kommenttia...ja etenkin iloinen mieli tulee, jos joku vieras on löytänyt minut. Ollaan me vähän höpsöjä..

Marjut kirjoitti...

Voi kuule ihan tuttua täälläkin, joskus tulee sanat ihan itsestään sitten taas joskus ei saa mitään tulemaan ulos ja korjailen ja mietin ja taas korjailen- Paras olisi ehkä vaan antaa aina olla juuri se teksti minkä ekaksi kirjoittaa..mutta jos kuitenkin vähän vaihtaisi vielä.. itse pelkään välillä myös loukkaavani jotakuta tökstöks tyylilläni.

Heidi-Orvokki kirjoitti...

Sama vika rahikaisella ;D Monesti olis paljonki sanottavaa ja sitte tuloo megapitkiä kommentteja ja just tuo, ettei ole varma, mitä vastaanottaja ajattelee, kun missään nimessä ei haluais loukata toista. No treenaillaan tätä. :)