15.8.10

Hulluja tarjoilijoita.

Olen tässä vähän miettinyt... (hahhaa, tämä on se vaarallinen aloituslause, jonka jälkeen tulee mitä sattuu tykitystä ;D)

No, jos olisi vaikkapa tarjoilija, joka tykkäisi työstään ja asiakkaistaan ihan hurjan paljon, niin pidettäisiinkö sitä tarjoilijaa laiskana, mukavuudenhaluisena tai itsekkäänä, jos se haluaisi pitää vapaapäivän, vaikkapa kerran kuukaudessa? Ei pidettäisi. Työnarkomaanina ja vähän hulluna sitä pidettäisiin, jos se tahtoisi viettää työpaikalla 365 päivää vuodessa. Ja jos se rahallinen korvaus siitä 24/7 työskentelystä olisi esimerkiksi 314,28 €/kk, niin saisiko se tarjoilija pikaisesti "hullunpaperit" kouraan? Joo, saisi se.

No näitä hulluja "tarjoilijoita" on. Siis kotiäitejä ja -isiä.  Sitten kuulutetaan isoon ääneen, että parisuhdetta pitää hoitaa ja pitää löytyä kahdenkeskistä aikaa ja niin edelleen. Eipä ole mikään ihme, että tuoreet vanhemmat uupuu kaikkien paineiden ja uuden elämäntilanteen edessä.

Olisi ihanaa, jos jokaisella olisi sitä turvaverkkoa ympärillä. Olisi ystäviä ja sukulaisia auttamassa. Vaan, kun ei ole.

*Silloin, kun Cee oli vauva, yksi ystävä oli mammalomalla yhtä aikaa ja meillä oli torstaisin "ruokatreffit", toinen teki ruoan ja toinen jälkiruoan. Lapset sai leikkiä keskenään ja oli torstai jota odottaa.* Tämä oli vain välitöräys, tuli vaan mieleen.

Tänä päivänä muutetaan töiden takia paljon ja kauaskin niistä sukulaisista. Isovanhemmat on työelämässä vielä itsekin ja onhan niillä oma elämäkin elettävänä, ei voi edes olettaa, että kaikilla olisi voimia/halua alkaa uudestaan aktiiviseksi kasvattajaksi ja babysitteriksi.

Pitäisi jotenkin saada luotua joku uusi "kuvio" auttamaan perheitä. Sosiaalitoimen kautta järjestetty apu kuulostaa siltä, että ollaan jo ihan kusisimmassa suossa. Ja mikä määrä paperien pyöritystä ja kokouksia siinä vaiheessa tarvitaan? Ei. Kun sen ei tarvitse mennä niin pitkälle. Helpompaa on ennaltaehkäisy kuin totaalituhon jälkien korjaaminen. Vrt. pyöräilykypärän käyttö/ pään kasaan tikkaaminen.

Siihen ennaltaehkäisevään työhön pitäisi ehdottomasti ja kiireellisesti panostaa. Voisiko se olla perherinkien perustamista, voisiko siihen mahdollisesti saada vaikkapa silloin tällöin ulkopuolisen "työntekijän" käyttöön?

Ihan oikeasti en osaa tehdä tarkkoja laskelmia siitä, kuinka paljon rahaa menee yhden perheen auttamiseen, jos ollaan jo ihan uuvuksissa ja selkä seinää vasten. Väitän, että jo tieto siitä, että apua on tarvittaessa saatavilla, auttaa jaksamaan. Mutta jos se uupumus iskee ja näet edessä vain sitä samaa päivästä ja kuukaudesta toiseen ilman, että mitään muuta on odotettavissa, niin kyllä se iskee jämymmänkin polvilleen.

No niin, taas pitää katkaista paasaus ja tämän "tarjoilijan" pitää mennä katsomaan, että piruko noita asiakkaita riivaa.

Kirjoitelkaa ajatuksia, saa sanoa vastaan, jos oli ihan tyhmä kirjoitus.
Palaan illalla.

S.A.

5 kommenttia:

Kimmeli kirjoitti...

Entinen oikeesti hullu tarjoilija, on erittäin helpottunut saadessaan olla yksinhuoltaja. Kun oli parisuhde, kukaan ei tullut apuun, ei vaikka pyysin vain lasten unta vahtimaan, että olisi saatu mieskullan kanssa olla kaksin kalassa...
No nyt, on jo paljon helpompaa :) Lapsia ei tartte passata,kun ovat oppineet tekemään jotain jo itsekkin ja osaavat jopa tarjoilla minulle :)

TaiNa kirjoitti...

Onnekkaana voi olla tyytyväinen omaan tilanteeseen, että on ystäviä jotka tukevat ja auttavat. Ja mies joka hoitaa asioita yhtä paljon kuin minäkin, joskus enemmänkin. Joku tuollainen perherinki-systeemi olisi mahtava juttu, esim. meillä kaverin kanssa homma toimii hyvin tyyliin "vuoroin vieraissa", hän hoitaa mun lapsia joskus, minä hänen jne. Joka viikko järkkäämme leikkitreffit (juoruiluaikaa äideille, leikkikaveria lapsille), kaikki pysyy tyytyväisinä. :)

ja muuten, siinä äidissä ja tarjoilijassa on yks iso ero.. "asiakas on aina oikeassa" ei päde meihin äiteihin, koska äiti on aina oikeassa. ;D

Murupeikko kirjoitti...

Joo, tota ennaltaehkäisevää työtä on ainaskin täällä Kajaanissa viety pois. Oli olemassa Rustinki, mihin äepät sai kokoontua pentuineen. Työntekijänä oli kaupungin palkkaama täti, jolle pystyi kertomaan asioita ja joka sai tarvittaessa yhteyden vaikka lääkäriin yms. Sinne oli helppo mennä, sai juua vaik kahvit rauhas, joku katto muksujen perään. Kaikkee kivaa oli järjestetty, mutta ylläri, kaupunki löi lapun luukulle. Tädin saa kotiin, jos on kriisi!! Helvetti, eikös se ennalta ehkäisevä työ ois parempaa, ku sitten saa vasta avun, ku homma hajoo käsiin.. Mä en kans ymmärrä.
Hih, tiukkaa kannanottoa. :D

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä puhuttelee kirjoittelusi, täällä on tämmöinen kahden alle 2-vuotiaan tarjoilia, mieskin on, mutta kyllä meki ollaan oltu uuvuksissa ja välillä kun on isovanhempia pyytänyt apuun kun voimat meinaa loppua, niin kyllä ne on ihmetelly jos on sanonu että tarvis ukonki kanssa vähän yhteistä aikaa. Vaikea on tätä perhejunaa pyörittää jos veturit ajelee erisuuntiin :/ Kyllä tarvittais enemmän tämmöistä ulkopuolista apua ja helpommin saataville, kyllä meitä äitejä väsyttää vaikka tarjoilijana olo onkin aika ajoin oikein mukavaa ja ihanaakin :) Sekin tuntuu helpottavalta, jos saa toiselle sanoa että on väsynyt ja puhua siitä.

Eve kirjoitti...

No, minä olen tässä sopassa aika kovaksi keitetty, vielä ei ole seinä tullut vastaan, toivottavasti saan lapset isoksi ennen kuin tulee. LÄhimmät sukulaiset 300 km rajan toisella puolen, miehen suku Suomessa viel kauempana. Eksän kanssa oli sama juttu. Muutettu parin vuoden väliin uudelle paikkakunnalle. Mikä ei tapa se vahvistaa, nyt olen niin helvetin vahva, että välillä pelottaa..