No nyt jäi levy junnaamaan paikoilleen ja on pakko vielä kirjoittaa tuohon aiempaan postaukseen jatkoa tai siis jatkaa ajatuksenjuoksua mikä alkoi, kun luin noita kommentteja (kiitos:)).
Oli helmikuu 2006 ja menimme katsomaan pieneen hoitokotiin meidän vanhaa mummoa. Sekin itseasiassa on hurjan hienoa, että pienessä kylässä on pieni (15 paikkainen) hoitokoti, jossa on ihan pitkäaikaisasukkaita, mutta myös mahdollisuus lyhempiin hoitopätkiin ja kuten meidän mummolla intervallijaksoihin (kotona 2 viikkoa+hoitokodissa 2 viikkoa). Pienen hoitokodin asukkaat on lähikylien asukkaita, jolloin tuttuja saman ikäluokan ihmisiä on siellä samassa hoitokodissa ja yhdessä voivat muistella kylien elämää ja ihmisten touhuja vuosikymmenten varrelta.
No siis tarinaan: Cee oli silloin parin kuukauden ikäinen. Pieni ja punainen tissivauva, jonka itkukin oli vielä sitä vauvaitkua. Olimme mummon huoneessa kaikki neljä sukupolvea (mummo, äitini, minä ja Cee). Vanha mummo piti Ceetä sylissä. Sitten Ceelle tuli nälkä ja siitä ilmoittaakseen tietysti vänisi ja itki vähän. Oli lähes taianomainen hetki, kun tuntui, että koko hoitokoti pysähtyi hetkeksi. Levottomimmatkin vanhukset hiljenivät kuuntelemaan ja alkoi kuulua toteamuksia: "Täällä on jossain vauva!" No, minä syötin vauvan ja menimme sitten oleskeluhuoneeseen. Hetkessä huonojalkaisimmatkin mummot ja papat kertyivät siihen ympärille ihmettelemään vauvaa. Hauraat, vapisevat kädet silittivät Ceen poskea, kättä ja jalkaa. Cee katseli hiljaisena ympärilleen. Minä katselin sitä tilannetta kuin ulkopuolisena. Jotenkin sykähdyttävää oli se, miten pienessä hetkessä vanhukset valpastuivat ihan silmin nähden. Jokaisella oli halu tulla vauvan lähelle ja vain koskettaa vauvaa vähän. "Saako siihen koskea?" "Onko sillä vielä nimeä?" "Voi miten pieni..." "Onkohan sillä vielä nälkä?" "Se katsoi minua ja hymyili!" Jotenkin jokaisen vanhuksen olemuksesta näki, että nyt ollaan jännän äärellä. Ja se, että vauvan itku sai maailman pysähtymään pieneksi hetkeksi. (vetää mietteliääksi) Kun sitähän sanotaan, että vauvan katseessa on koko maailman viisaus. Vanhukset ovat viisaita elämänkokemuksensa puolesta, niin voiko siinä pienessä hetkessä kahden viisaan ymmärrys kohdata? Se ymmärrys mikä meiltä väli-ikäisiltä on hetkellisesti kadonnut.
No, se siis oli yksi irrallinen tilanne ja hetki. Mutta voisiko tosiaan pienten lasten läsnäolo rauhoittaa ja lohduttaakin vanhuksia? Tuleehan siinä väistämättä tietoiseksi elämän jatkumisesta. Kun joskus olemme olleet ihan mummolassa ja vaikka dementia on vienyt mummolta muistia, niin joku pieni asia saattaa yhtäkkiä nykäistä vanhuksen ihan tähän päivään. "Eihän se poika tipahda siitä tuolilta?" "Haluaisko se jätskiä?"
Välillä mummo on ollut huonommassa kunnossa ja sairaalassa vuodeosastolla. Olemme käyneet siellä vieraillulla koko porukka. Vieläkin Bee muistaa lähes sanasta sanaan yhden papan kertomuksen amputoidusta jalastaan. Eikä se ollut mikään kauhukertomus, vaan asiallisesti selitetty tapahtumasarja, joka johti siihen, että jalkaa ei enää saatu kuntoon. Ei raflaavia yksityiskohtia, eikä liian tarkkaa selontekoa joka suonenpätkästä. Kertomusta jalasta ja jalattomana elämisestä. Tarinaa elävästä, oikeasta elämästä. Ja uskallan sanoa, ettei varmaan mikään minun kertomani tarina ole jäänyt pojan päähän sanasta sanaan muistiin, saatika teeveessä nähty ohjelma.
Kyllä siinä olisi niin monta hyvää puolta, että sukupolvet voisivat vieläkin kasvaa limittäin toistensa seurassa, toisiltaan oppien.
No, mutta nyt en saa loppuja ajatuksia kasattua vielä ymmärrettävään muotoon, joten palaan mahdollisesti aiheeseen tuonnempana. (Hih, niinkuin näillä nyt ihmeempää merkitystä edes olisi, kuhan fundeeraan;))
Vaan nyt vielä perjantain viimeiset työtunnit ja sitten viikonlopun viettoon. Vieraita on ja yhdet syntymäpäivät olisi huomenissa, mökkitunnelmissa! Katellaanpa mihin sitä taas nokka näyttää ja jalat kerkiää!
S.A.
7 kommenttia:
voi rakas hattarapää!
tällä kertaa en saanut massuani kipeäksi naurusta. hellänhaikeat kyyneleet sen sijaan valuvat poskiani pitkin.
sinussa on ikiaikojen viisautta!
miten onnekas olenkin kun sain sinuun tutustua.
Teillä siellä elämä taitaa olla mallillaan. Ei vieraantumisilmiöitä, ei asioiden karttelua, kaikki mukana matkassa.
Kirjoittelin aiemmin siitä ihanasta kolmen pojan kuvasta. Kirjoituksen sitten bittiavaruuteen kadotin. Kysyin, kaipa tarinasi heille ja sille tulevalle talletat. Ja se vielä, että jokainen varmaankin omakseen kasvaa, mutta pilke silmissä näyttää olevan kaikilla.
Olipa ihana kirjoitus. Kiitos. Minullakin on haikea olo.
Oikein kurkkua kuristaa ja kyyneleet polttaa luomien alla. Tunteesta, joka ei ole paha. Eikä ahdista! Mietin omaa mummovainaata ja sitä kuinka onnellisia saimmekaan poikani kanssa olla kun he ehtivät tavata! Olen blogissani esitellytkin sen yhden rakkaimmista kuvista ever, jossa poika on mummoni sylissä. <3
Olen ihan samaa mieltä, että sukupolvet saisivat olla lähemmin tekemisissä keskenään. On jokaiselle tärkeää tietää mistä on kotoisin ja mitä suku on. (sanoo adoptoitu, mutta asiaa selvitellyt..)
Voi, jatka aiheesta lisää, joohan??? Pliis.
*haleja, olet ihana!*
Kiitos näistä kommenteista:) Kauheasti pyörii kirjoitettavia ajatuksia päässä, mutta pitää vähän niitä jäsennellä, että saa ne ulos.
Oli kyllä liikuttavan kaunis kuvaus vanhusten ja vauvelin kohtaamisesta! Mummoihin, pappoihin ja lapsiin liittyy paljon pieniä ja suuria elämän Asioita, jotka pysäyttävät.
Joskus jossain radiota kuunnellessani kuulin ohjelman paikasta jossakin lattareissa ehkä, jossa hoidettiin sekä vanhuksia ja lapsia, ja niillä oli paljon yhteistoimintaa. Ohjelman mukaan positiivisia vaikutuksia näkyi molemmissa, vanhukset oli aktiivisia ja lapsille tuli vanhusten maailma tutuksi ja monenmoista tietotaitoa välittyi. Minusta hieno idea.
Kiitos hienosta tarinasta!
Lähetä kommentti