30.7.09

Pöllittyjä omenoita ja muita tarinoita.

Joku ihanahan se sitten lähetti sen Nukkumatin minun sängynlaidalle viime yöksi istuskelemaan. Sorry vaan, jos joku muu on nyt valvonut viime yön, mutta mie en! Join varmaan 2 litraa vettä illalla, enkä edes herännyt yöllä vessaan, eli olisikohan se eilinen tahmeus ollut ainakin osittain nestehukkaa? En käynyt saunassa, vaan pelkästään viileässä suihkussa ja se iskias ei ainakaan nyt tunnu niin ärhäkältä (että kiits vinkistä vilukissi=)). Elämä voittaa, hope so.

Illalla kävin Hehkulandiassa ja luin sieltä ihanan jutun mieliteosta laulaa mummoille. Jäin sitten sitä ajatusta pyörittelemään päässäni, tai siis ylipäätään ikääntyviä ihmisiä ja kohtaamisia heidän kanssaan. Ihan kesän alussa töihin pyörähti yksi mummo työasioissa ja sitten, kun ei kiirusta ollut, niin juteltiin niitä näitä kirveenpäitä lähes kaksi tuntia. Juhannuksen alla samainen mummo pyörähti töihin ja tuli halaamaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ukko kysyi jälkeen päin, kuka hän oli ja enpä minä siihen oikein osannut vastata muuta kuin, että yksi mummo, jonka lapset asuvat kaukana Susikairasta ja hän asuu toisessa kerroksessa tuossa viereisessä kerrostalossa ja että ne asunnot on tosi omituisia, kun keittiöstä pääsee suoraan saunaan. Ukko pyöritteli tapansa mukaan silmiä päässään ja hymyili vähän vinosti.

Pienenä koululaisena kuljin koulumatkat jalkaisin. Tutustuin jossain välissä vanhaan sotaveteraaniin. Hän tuli minua usein vastaan lähelle koulua ja sitten me kuljettiin yhtä matkaa sotavammasairaalan kulmille ja minä jatkoin siitä vielä eteenpäin, kotiin. Sillä Papalla oli usein kaksi omenaa matkassa ja niin me istuskeltiin rupattelemassa maailmanmenosta, minä katukivetyksellä istuen ja pappa pyörätuolissa ja söimme kirpeät omenat välipalana. Niin, että jos joskus vuonna -84-85 on erään sotavammasairaalan omenankulutuksessa ollut piikki, niin syyllinen istuu täällä:) Jotenkin liikuttaa vieläkin ajatus siitä, että se pappa "pölli" omenat ja rullaili kilometrin vastaan tuntematonta koululaista, jonka juttujen taso ei varmaan silloinkaan ollut kovin kummoinen. Niinä päivinä, kun sitä pappaa ei näkynyt, matka tuntui moninverroin pidemmältä ja tylsemmältä.

Tietysti siitä papasta äidillekin kerroin, joka -yllätys-yllätys- kauhistui aika tavalla. Ottaa nyt omenaa vieraalta vanhalta mieheltä! (Tänä päivänä ymmärrän hyvin äitini kauhistumisen!)

Vaikka sota-ajat tuntuvat itselle olevan hirvittävän kaukaisia, niin eihän niistä kuitenkaan ole pitkää aikaa. Vasta juteltiin yhden miehen kanssa, joka oli ollut evakossa jossain pohjanmaalla. Vuosia, siis tarkalleen 40 vuotta myöhemmin, tämä mies oli lähtenyt katselemaan niitä samoja seutuja ja löytänyt jopa sen silloin aikoinaan 18-vuotiaan tytön, joka oli hoitanut sekä talon omia lapsia, että näitä evakkolapsia. Tyttö, siis nyttemmin nainen, oli vain vilkaissut tätä silloin tapaamishetkellä 43-vuotiasta miestä ja todennut, että: "Kuhan ei vain olis ite Pentti!" (Miettikääpä miten syvän vaikutuksen se 3-vuotias on tehnyt siihen lapsenvahtiin, jos vielä neljänkymmenen vuoden päästä tunnistaa noin vain!)

Kotiterassilla istuskellessa mietin usein, kun Ukon mummo ja pappa aikoinaan palasivat poltetun talonsa raunioille kahden alle 3-vuotiaan lapsen kanssa ja asuivat siinä meidän terassin kohdalla maakuopassa talven yli, kun samalla rakensivat uutta taloa (sitä missä me nyt asumme). Ja ne samat neliöt, jotka välillä tuntuvat ahtaalta meille, riittivät 6 oman ja yhden ottolapsen ja vanhempien käyttöön. Miten liikuttavaa on kuunnella niitä muistoja, kun kapalla pottuja vaihdettiin naapurin Saaralta päälärillinen maitoa.

Minkähänlaisia muistoja omille lapsille jää heidän lapsuudestaan? Toivon mukaan sellaisia, joissa läheisistä välittäminen ja vaikka sitten "vain" omena olisi semmoinen suuri juttu.

Mutta nyt takaisin tähän päivään, tähän aikaan! Mukavaa torstaita kaikille:)

S.A.

6 kommenttia:

Timantti kirjoitti...

Voi sun kanssas, taas niin suurella herkkyydellä kirjoitettu, ihanaa ! Onhan noita lapsuusmuistoja, mutten ikuna osaa pukea niitä noin hyvin sanoiksi. Onko kukaan ehdottanut sulle kirjailijan uraa ?

Pellon pientareella kirjoitti...

Kiitos jutusta, taas oli mukava lukea, ihanan pitkä turina. Kirjailijan uraa sinulle olen minäkin miettinyt usein... Tai jossain muodossa kirjoittamista.

Millan kirjoitti...

Jätit varmasti sille omppurosvopapparaiselle lämpimän muiston. Voin hyvin kuvitella pikkuisen Susikairan Akan valaisemassa sotaveteraanin päivän. Tuommoiset ovat arvaamattoman arvokaita asioita. Tuli hyvä mieli lukiessa!

Eeva kirjoitti...

Ihana kirjoitus!!!!!!!! Kyllä sussa todellakin on kirjailijaa, ootkos kirjoittanutkin muuta kuin blogiisi??

Tippa tuli linssiin :)

stansta kirjoitti...

Voi että. Taas näin kaikki omin silmin, sinutkin siinä katukivetyksellä istumassa. Niisk, ihanaa! Sulla on kyllä sana ja säilä hallussa!!!
Ihanaa torstain myöhäisempää iltaa -jollet nuku jo, ja silti! :)

vilukissi kirjoitti...

Kirjoitit tosi hyvin! Oikein piti nyt pysähtyä miettimään, mitä tosiaan omat lapsemme saavat muistoihinsa kodistaan ja lapsuudestaan. Sen tiedän erittäin varmasti, että meillä täällä kotomaassamme olisi paljon töitä työttömillekin...vanhusten kanssa pitäisi mennä juttelemaan ja lukemaan ja vain olemaan. En tiennyt koskaan nuorempana, että iso osa yli 8kymppisistä ovat tosi masentuneita vanhuksia, jotka kokevat yksinäisyyttä ja tarpeettomuutta. Oma äitini esimerkiksi, sen asian kanssa olemme aivan voimattomia. Voi että. Olet kyllä antanut huomaamattasi papalle ison merkityksen silloisiin v 84-85 päiviin! Jokaisessa vanhainkodissa pitäisi olla päiväkoti vieressä ja kissa jos parikin! Äitini kertoi, että kun syntymäkotinsa paloi talvella maantasalle, niin asuivat naapureissa talven yli ja sitten kesällä jo keiteltiinkin pottuja kivenkolossa nuotiolla ja rakennettiin tupaa ... me emme pystyisi moiseen!

Oli kyllä tosi liikuttava kertomus sulta! Ps. jatka sitä kylmänsuihkun ottamista iskiasalueeseen! (eikä saunaan tai jos menet, niin märkä, kylmä pyyhe iskiaskohtaan!)